Bachia kotikirkossa

 

Johann Sebastian Bach: Works for Organ. Jan Lehtola, Pispalan kirkon urut. (JJVCD-229, 1 cd)

Urkutaiteilija Jan Lehtola on syntynyt ja kasvanut Tampereen Pispalassa, mikä onkin ihan hauska ja pätevä syy valita Pispalan kirkon urut instrumentiksi Bach-levytyksen toteuttamiseen. Lehtola on itse suunnitellut urkujen disposition, ja soitin on ensiluokkainen, tehtävään sopiva – onhan se Bachin itsekin soittamien Silbermann-urkujen esikuvan mukaan rakennettu.

Aloitus on komea. Lehtola jäsentelee preludin esimerkillisen selkeästi ja artikuloi trokee-rytmit ehdottoman kipakasti, suorastaan äkeästi vailla minkäänlaisia lipeämiä tai liudentumia. Samoin kaikuefektit toteutuvat graafisen selkeinä. Niiden vastapainona juoksutukset soljuvat vuolaina ja vapautuneina.

Fuugaan Lehtola ryhtyy rauhallisen määrätietoisella otteelle juhlavassa, verkkaisehkossa tempossa. Tempovalinta on sikälikin osuva, että se antaa tilaa temponvaihteluille kolmoisfuugan teemojen karakterisoinnissa.

Lyyriset sonaatit

Avauksen vakavuudella ja dramatiikalle antaa ihastuttavan vastapainon triosonaattien hienostunut lyyrisyys. Ne edustavatkin tyylillistä siirtymää teosbarokista kohti uudempaa ilmaisua, joka sittemmin huipentui Mozartin tuotannossa.

Bachin kolmiosaiset triosonaatit poikkeavat myös rakenteensa puolesta perinteisistä barokkiajan neliosaisista kirkkosonaateista.

C-duuri ja c-molli sonaatin BWV 526 ja 529 taiturillisuus on sekin toisenlaista kuin fuugien ja perustuu ilmeisen, säihkyvän hurjuuden sijasta kamarimusiikilliseen eleganssiin, käsien ja jalkion roolien itsenäisyyteen ja millintarkkaan yhteistyöhön.

Värikäs näytetyö

Lorenz Christoph Mizler (1711-78) oli huomattavan oppinut mies. Hänet tunnettiin edistyksellisenä fyysikkona ja matemaatikkona, historioitsijana, kirjanpainajana ja jossain määrin myös säveltäjänä. Historiankirjoihin hän on kuitenkin jäänyt nimeään kantavan musiikkitieteellisen kirjeenvaihtoseuran perustajana.

Seuran jäseniä olivat muun muassa Georg Philipp Telemann, Georg Friedrich Händel ja Carl Heinrich Graun. Jäseniltä edellytettiin polyfonisen sävellystekniikan hallitsemista ja sen ideana oli vaihtaa ideoita ja kokemuksia musiikkitieteellistä pohdiskelua varten.

Bach sävelsi 1747 tuttuun Lutherin jouluvirteen kanoniset muunnelmat BWV 769 näytteeksi Mizlerin seuran jäsenyyttä silmällä pitäen. Kaanon, tuo fuugan pikkuveli, toteutuu tavattoman moni-ilmeisenä, niin sävellystekniikassa kuin Lehtolan aistikkaissa rekisteröinneissäkin.

Fuugan jylhä yrmeys

Levyn päätökseksi palataan vielä siihen osaan Bachin urkutuotannosta, joka on ehkä kaikkein tutuin ja tunnusomaisin h-molli preludissa ja fuugassa BWV 544. Kuten avausnumerossakin Lehtola erittelee satsia ankaran systemaattisesti.

Teos on sisäisiltä mittasuhteiltaan yksi Bachin valtaisimmista aikaansaannoksista. Preludin säteilevä briljanssin ja fuugan jylhä yrmeys nostavat musiikin kohti taivaita, jonne säveltäjä sen omien sanojensakin mukaan oli suunnannut.

Mainittakoon vielä levyn kansi, joka kodikkuudessaan poikkeaa urkumusiikkitallenteiden pompöösistä tyylistä iloisesti edukseen.

                                                                                       MATTI LEHTONEN