Giacomo Puccinin yksinäytöksinen ooppera Suor Angelica Martin kirkossa 3.12.2021. Keskeisissä rooleissa mm. Annukka Kuivisto, Margit Westerlund, Milagros del Pilar Samanamud Loli ja Kristina Raudanen; muissa rooleissa Turun taideakatemian sekä Turun konservatorion ja musiikkiopiston opiskelijoita; musiikin valmennus ja piano Marko Autio; urut Pami Karvonen; ohjaus Laura Hurme; valot Taina Möysä ja Ville Salminen; puvut Kaarina Kopola.
Kun oopperan tekemiseen ryhdytään isojen kulttuurilaitosten ulkopuolella, resurssikysymykset nousevat jyrkkinä eteen – mistä orkesteri, mistä sopiva tila? Muun muassa.
Toimivaksi ratkaisuksi on viime aikoina alettu hyväksyä urut korvaamaan orkesteria, ja urkujen myötä tilakysymyskin ratkeaa kuin itsestään – tietenkin kirkko. Kun vielä teokseksi valitaan Giacomo Puccinin Suor Angelica, jonka tapahtumat sijoittuvat luostariin, kokonaisuus alkaakin olla toteuttamista vaille valmis.
Martin kirkon etuosa soveltuu mainiosti alkeelliseksi näyttämöksi, ja sen sivussa on sopivasti tilaa uruille ja Turun oopperakammarin tuotannossa myös pianolle.
Perusteltu teosvalinta
Suor Angelica (1917) on taiteellisestikin erinomaisesti perusteltu teosvalinta. Kolmen oopperan kokonaisuus, Il trittico edustaa säveltäjänsä myöhäistuotantoa – sen jälkeen syntyi enää Turandot -, ja sen sävelkieli on hyvin persoonallista, rohkeaakin.
Puccini liputti niin sanoin kuin teoinkin värikylläisyyden puolesta, mutta juuri Suor Angelicassa hän menettelee toisin. Vaikka musiikki onkin väärentämätöntä vuosikerta-Puccinia, sävelkieli on yllättävän yksipuista, tyylillisesti yksissä raameissa pysyvää. Teosta ei kovin usein esitetä.
Puccini piti värikkyyttä draamallisen tehokkuuden ehdottomana edellytyksenä, minkä on hän ilmaisi suorasanaisesti arvostellessaan Debussyn Pelleas ja Melisande -oopperaa liiallisesta pidättäytymisestä hyvin rajattuun musiikilliseen materiaaliin.
Puhutaan tietenkin suuressa määrin makuasioista, mutta omine korvineni kuunnellen Suor Angelican musiikillinen dramaturgia toimii oikein hyvin.
Aariarariteetti täkynä
Turussa kuullun toteutuksen huippukiinnostava yksityiskohta oli tietenkin sopraanoaaria Amici fiori, jonka Puccini kirjoitti oopperan lopulle. Se esitettiin joissakin teoksen varhaisissa toteutuksissa, mutta säveltäjä poisti sen lopulta.
Se on hienokseltaan syrjässä teoksen harmoniamaailmasta, mutta syy Puccinin ratkaisuun oli tiettävästi dramaturginen: hän ei halunnut pidentää lopun itsemurhakohtausta. Mikään aivan tavaton rariteetti Amici fiori ei ole, onhan se levytettykin, mutta hyvinkin huomion arvoinen tapaus – Puccini-kirjallisuudessa siitä ei pääasiassa ole halaistua sanaa, ja varsinaisessa alan raamatussa, Mosco Carnerin kirjoittamassa elämäkerrassakin se mainitaan vain alaviitteessä.
Aaria on kaunis esimerkki siitä, miten myöhäisromantiikan viimeisiin tulenkantajiin lukeutunut Puccinikin tutkiskeli tonaliteetin venyvyyttä – aivan kuten noihin aikoihin tahoillaan myös Debussy, Sibelius, Strauss ja monet muut, kukin erilaisin lopputuloksin.
Osaavat opiskelijat
Suor Angelica toteutettiin siis suurelta osin opiskelijavoimin, ja pedagogisessa mielessäkin se on mitä oivallisin teosvalinta: erikokoisia, pienehköjä rooleja on lukuisia, joten tarjolla on kosolti sopivia tehtäviä erilaisilla valmiuksilla varustetuille laulajille.
Pedagogiikan puolesta teoksen puute on miesroolien puute - onhan nimittäin oletettavaa, että turkulaisissa oppilaitoksissa on laulajia myös matalissa äänityypeissä.
Kaikissa toteutuksen rooleissa oli joka tapauksessa tehtävän haasteisiin sopiva esittäjä. Laulu oli puhdasta, tekstistä sai selvän ja äänet kantoivat hyvin saliin asti. Kuoro-osuudet olivat oikein tarkat niin rytmin kuin intonaationkin kantilta.
Musiikki hyvin hanskassa
Nimiosa on hyvin suuri ja etenkin ylimääräisellä aarialla raskautettuna huomattavan vaativa. Annukka Kuivistolla on rooliin juuri oikea, hiukan mezzon vivahtava, tummahko äänenväri ja korkeutta löytyi vaivattomasti. Draamalliseen italialaislaulettavaan volyymiakin saatiin kyllin, mutta jos vain ääni soisi hieman vapautuneemmin etenkin korkeissa sävelissä, läpäisyvoimakin varmaan lisääntyisi.
Margit Westerlund teki ruhtinattaren roolin hienosti karakterisoiden – siinäpä ääni, jonka sointi todella puhkeaa kukkaan ylärekisterissä. Milagros del Pilar Samanamud Lolin heleä koloratuuri oli ihastuttavaa kuultavaa.
Orkesterin virkaa tehneet pianisti Marko Autio ja urkuri Pami Karvonen tekivät kaiken tarvittavan.
Ei näyttämökikkoja - paitsi yksi
Näyttämöllisesti Suor Angelica oli toteutettu juuri kuten pitääkin – ei turhaa kikkailua, mutta kaikki tarpeellinen. Valaisu oli oikein tehokas.
Neitsyt Marian ilmestyminen näkyviin päätöskohtauksessa oli minusta kökkö joskin peri-italialaiselta haiskahtava idea. Lopun taivaallisen näyn olisi voinut toteuttaa mieluummin vaikka samalla tavoin kuin Kokkosen Viimeisten kiusausten päätöksessä yleensä: kuoleva vain kulkee kohti kirkasta valoa.
MATTI LEHTONEN
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti