Suurta Bachia pienissä paketeissa

Liisa Aaltolan urkukonsertti Paraisten kirkossa 6.9.2021. Johann Sebastian Bach.

Pelkästään J.S. Bachin musiikista koostuvat urkukonsertit koostuvat tavallisesti muutamasta vakioelementistä: alkuun vaikkapa passacaglia, välinumeroksi urkukoraaleja ja päätökseksi jokin suurista preludi & fuuga -konstruktioista. Ja ainahan se toimii.

Mutta voi sen tehdä toisinkin.

Liisa Aaltolan urkukonsertti Paraisilla koostui kappaleista Bachin Clavier-Übung -kokoelmista; ’Übunghan’ merkitsee harjoitusta, joten ulkokohtaisesti tarkasteltuna moisten harjoitelmien painoarvo vaikuttaa vähäiseltä.

Bachin tapa nimetä nämä kappaleet ’harjoituksiksi’ on kuitenkin hämäävä – vähän kuin jos joku Tsehov tai Proust määrittelisi kirjoittamansa lukuharjoituksiksi. Eikä ainoastaan Bach! Hänen jälkeensähän vaikkapa Chopin ja Liszt ovat määritelleet kappaleitaan harjoitelmiksi nimellä ’etydi’ – ja kuitenkin kysymys on mitä tuikeimmasta, vaativasta konserttimusiikista.

Niin, vaatimattomuushan kaunistaa siinä missä kylmä kahvikin!

Ohjelman alkuun Aaltola soitti kakkos-Übungin molemmat osat, hienostuneen ja arvokkaan Ranskalaisen alkusoiton BWV 831, joka sisältää kuin vaivihkaa barokkiajan tanssisarjan lähes kaikki osat, sekä Italialaisen konserton BWV 971, jonka nimi juontunee Bachin Vivaldia ja hänen myötään italialaista konserttoperinnettä kohtaan tuntemasta ihailusta.

Uruille sovellettu cembalosatsi on vain kaksiäänistä, mutta tavattoman rikasta. Soittaja esitti asiansa tyylikkäästi. Artikuloinnin selkeys teki oikeutta satsin sisäisille painotuksille.

Übungin kolmas osa muodostaa sellaisenaan valtavan kokonaisuuden: Es-duuri preludi ja fuuga BWV 552 kehystävät koraalivalikoimaa, jonka musiikki pitää sakeanaan sisällään mitä ihastuttavimpia säveltaiteen hienouksia, ennen kaikkea polyfonian pieniä ja isoja keksintöjä. Aaltola pyrki pitämään yllä hyvinkin kipakkaa tempoa, minkä vuoksi muutama lipeämä pääsi mukaan.

Kokonaan oma lukunsa on Bachin musiikkiin sisältyvä symboliikka, joka kumpuaa kristillisestä liturgiasta. Jokainen Dan Brownin romaaneja lukenut saattaa arvailla, millaisia mahdollisuuksia elämää suurempien mysteerien etsiminen tuosta materiaalista voisikaan sisältää. Mutta muusikolle tämä sisältää vain lisäjännitystä teosten tulkitsemiseen – Bach oli kirkkomuusikko eikä dekkarikirjailija.

Aaltola onnistui konserttinsa musiikin tulkinnassa mielestäni täydellisimmin mainitun Es-duuri preludin ja fuugan esityksessä. Preludin kulmikas, pisteellinen rytmi napsahti korvaan hyvin purevana, ja viisiääninen fuuga toteutui loogisena ja sopusuhtaisena.

 

                                                                                       MATTI LEHTONEN

Taidetta taiteilijan takataskusta

 

Markku Hietaharjun urkukonsertti Turun tuomiokirkossa 31.8.2021; J. S. Bach, C. Ph. E. Bach, Franck.

Esittävän taiteen ja etenkin sooloesitysten keskeisiin ongelmiin liittyy suurimpana riski taiteilijan sairastumisesta – mistä silloin polkaistaan esiin sijainen korvaajaksi?

Onneksi rutinoituneiden taiteilijoiden arsenaaliin lukeutuu sellainen osa ohjelmistoa, jota voisi kutsua vaikkapa takataskurepertuaariksi – teoksia, jotka ovat saatettavissa esityskuntoon hyvinkin lyhyessä, joskus jopa olemattomassa harjoitteluajassa.

Turun tuomiokirkon syksyyn kallistuvan kesän -21 urkukonserttisarjan viimeisessä konsertissa soittajaksi oli kirjattu italialainen Matteo Imbruno, mutta syystä tai toisesta hän ei ollutkaan saapuvilla, ja päätöskonsertin soittaminen koitui sarjan taiteellisen johtajan, Turun Domin oman urkurin Markku Hietaharjun kontolle.

Isältä pojalle

Luonnollisestikaan tilanne ei koidu Hietaharjun tasoisella muusikolle päänvaivaksi – kuulijat saivat korvilleen komean konsertin, jonka ohjelmasta ei yllätystäkään puuttunut.

Urkukonsertti alkaa aina hyvin, kun se alkaa Bachilla, ja Doorinen toccata ja fuuga BWV 538 säväyttää aina takuuvarmasti. Jotta säväys olisi positiivinen, tarvitaan urkuri, joka taltuttaa teoksen tekniset ja tulkinnalliset haasteet.

Hietaharju soitti teoksen verkkaisehkossa tempossa antaen musiikin polyfonisten ihmeiden paljastua verkalleen. Tulipa mieleeni, että taito, jolla Bach kuljettaa bassoääntä kelpaisi opinkappaleeksi myös jazzbasistille ns. walking bass -linjan soittamiseen.

Bachille myös jatkettiin, joskin sukupolvea nuoremmalla. Carl Philipp Emanuel Bachin sävelkieli voisi tuskin enempää poiketa isän tyylistä kuin tällaisessa kontekstissa. Siinä missä ukko-Bach kirjoittaa huikeita, taivaiden holveja tavoittelevia polyfonisia rakennelmia, poika säveltää siroudessaan ja soljuvuudessaan täydellistä satsia, joka vetoaa yksinkertaisuudellaan; satsi on vain kaksiäänistä.

Bach nuorempi, ns. Hampurin Bach, on kuitenkin armoitettu kosketinsoitinsäveltäjä. Sonaatti H 135 A-duurissa on kepeää ja henkevää musiikkia, iloinen yllätys niin raskassoutuiseksi mainitun urkuohjelmiston ryytinä.

Äärestä toiseen

Vanhan Bachin pohjoissaksalaisesta urkusoundista siirryttiin konsertin viimeisen numeron myötä sointiväriratkaisujen toiseen laitaan, César Franckin sävelkielen kieliäänikertojen täyteläiseen sointimaailmaan.

Grande Pièce Symphonique op. 17 edustaa ranskalaista sointi-ihannetta täyteläisimmillään, ja tämäkin tuntui olevan urkuri Markku Hietaharjun kotikenttää. Musiikin logiikka seuraa romantiikan ajan malleja, mutta soveltaa kuitenkin varsin vapaasti klassisia rakenteita, kuten sonaattimuotoa.

Teos päättyy valtaisaan, suurenmoiseen ja sankarilliseen ahtokulkuun, jossa Domin urkujen koko soinnillinen rikkaus pääsee esiin komeimmillaan.

Tuomiokirkon urkusarja on toden totta vakiinnuttanut asemansa turkulaisessa musiikkikentässä. Viikosta ja vuodesta toiseen – ja jo monen vuosikymmenen ajan - se kerää jokaisena kesätiistaina parisataahenkisen yleisön musiikillisen ihmeen äärelle. Tämä tarjoaa paljon.

 

                                                                                       MATTI EHTONEN

Taito tehdä toisin

 

Gunnar Idenstamin urkukonsertti Turun tuomiokirkossa 3.8.2021. Bach, Orff, Idenstam.

Mistäpä muualta olisi luontevampaa aloittaa urkukonsertti kuin ukko-Bachista? Ruotsalaisen Gunnar Idenstamin ohjelman aluksi kuultiinkin suppea mutta intensiivinen johdanto urkumusiikin ihmeelliseen maailmaan nimenomaan Johann Sebastianin sävelin.

Soittaja oli asetellut BWV 546:n preludin ja fuugan väliin koraalin Schmücke dich, o liebe Seele BWV 654, ja sommitelma antoi vihjeen hieman epätavallisesta iltamasta.

Idenstam soitti preludin varsin verkkaisessa tempossa, selvästi hitaammin, vähän kuin juhlavasti ylväämpänä kuin nykyään useimmiten tavataan tehdä, mikä mukavana, retrohenkisyydessään viehättävänä seikkana pantakoon merkille.

Tempo ei suinkaan ollut urkurin tulkinnan ainoa erikoisuus. Hän nimittäin teki dynamiikasta esityksen olennaisimman parametrin tavalla, jota en hiukkaakaan epäröisi sanoa erikoiseksi, hyvin persoonalliseksi.

Idenstam käytti niinkin ikivanhaa urkujen laitetta kuin paisutuskaappia dramaattisen dynamiikkamuutoksen toteuttamiseen. Simppeli kikka oli tuoreen kuuloinen, muttei silti laisin musiikin vastainen – päinvastoin, oikein mehevä ja tulkintaan oivallisesti istuva. 546:n hieman synkkäilmeisen musiikin vastapainoksi Idenstam soitti siis yhden Bachin lempeimmistä koraaleista, Schmücke dich, o liebe Seele.

Hän jatkoi Carl Orffin Carmina Buranan musiikilla, jota en ennen olekaan kuullut uruilla soitettuna. Domin valtavat urut tarjoavat tietysti mitä hienoimmat mahdollisuudet esitellä Orffin teoksen kaikki puolet, kansanomaisista draamallisiin, yksinkertaisista sinfonisiin. Soittaja käytti tilaisuutensa.

Gunnar Idenstam on perehtynyt paitsi klassiseen urkumusiikkiin myös kotimaansa kansanmusiikkiin ja 1970-luvun rockiin, ja viimemainitun suuntaan konsertin viimeisessä numerossa, urkurin omassa sävellyksessä, Metallienkelissä pääasiassa mentiinkin.

Se mikä rockissa kuulostaa järisyttävältä voimalta, kuulostaa toisen ilmaisuväylän puitteisiin siirrettynä helposti triviaalilta ja pliisulta. Uruilla saadaan kyllä aikaan raskaan rockin soundit – pääosin, mutta ei mikrotason elävyyttä.

Ja vielä, mikä rockissa toimii muutaman minuutin biiseissä, ei toisen median kautta toimikaan puolen tunnin mittaisen teoksen osana.

Metal Angelin musiikki olikin minusta liian monilta osin pitkästyttävää, löperöä lässytystä, ja kuulosti hiukan tv-ohjelman taustamusiikilta. Se toi (liian?) monilta osin mieleen brittiläisen The Whon kappaleet.

Ansionsa toki silläkin oli: soittajan tekniikka, jopa fysiikka joutuu todelliselle koetukselle muutaman osan jalkiosatsissa, eikä Idenstamin ansioita ovelien modulaatioiden käyttäjänä käy kiistäminen.

                                                                                      

MATTI LEHTONEN