Passion piina turvaetäisyyksin

Bachin Johannes-passiota on varmasti vuosisatojen mennen tulkittu ties minkälaisina versioina niin sisällön kuin kuin esityskokoonpanonkin osalta. Pitkäperjantain esitys Helsingin Kallion kirkossa lienee silti varsin omanlaisensa: voimassa olevan säännöstön mukaan koolla ei saa olla juuri kymmentä ihmistä enempää, ja sellaiselle muusikkoporukalle teoksen musiikki oli räätälöity.

Alkukuoro oli perin hidas, mutta olipa syy siihen miten käytännön sanelema hyvänsä, se on hyväksyttävissä myös pelkästään taiteellisin perustein. 

Ensiksi, alkukuoron piinalliset, riipivät pidätysdissonanssit saavat enemmän purevuutta, kun ne viipyvät pidempään.Toiseksi, kun kutakin stemmaa laulaa vain yksi laulaja - hyvin taitava -, hänellä on mahdollisuus koristella omaa osuuttaan barokin hengessä eri tavoin, mikä ei tietenbkään ikinä onnistuisi kuorossa. 

Kolmanneksi, riuskoja tempoja on nyt kuultu jo monta vuosikymmentä Richterin ja Karajanin menneisyydessä luomien raskaiden ja hitaiden standardien vastineena; vaikka Bach yhä eläisi ja johtaisi, hän saattaisi hyvinkin haluta kokeilla välillä jotain uutta. 

Ja mikä olennaista, eihän kukaan lopultakaan ole kertomassa, miten ripeät tai verkkaiset tempot olivat säveltäjälle mieleen. Sinänsä kuoron osuudesta vastanneen kvartetin (Tuuli Lindeberg, Eira Karlson, Tommi Niskala, Elja Puukko) osaaminen oli aivan suvereenia, korukuvioineen kaikkineen. 

Johannes-passion turba-kuorot, siis ne osuudet, joissa kuoro kuvaa ihmisjoukkojen reaktioita ja repliikkejä, ovat selvästi vaikeammat kuin vaikkapa Matteus-passiossa, ja nytpä ne kuultiin todellakin jämpisti laulettuina niin rytmin kuin sävelpuhtauden osalta. 

Pääosan soolo-osuuksista lauloivat sopraano Helena Juntunen, mezzosopraano Monica Groop, tenori Tuomas Katajala ja baritoni Aarne Pelkonen, joskin miesäänten osalta sooloja oli jaettu myös ns. kuoron laulajille. Upeita laulusuorituksia! 

Urkuri Markus Malmgrenin sovitus laulukvartetille, solisteille ja neljälle soittajalle oli minusta erinomainen. Pienehkön barokkiorkesterin musiikillinen osuus oli kuin olikin saatu sovitetuksi neljälle muusikolle, Antti Tikkanen (viulu ja alttoviulu), Kaisa Kortelainen (huilu) ja Seidi Palonen (oboe) ynnä Malmgren uruissa. 

Kulkutautiepidemian laannuttua toivon edelleen saavani kuulla klassisia kirkkoteoksia originaalissa asussaan, mutta on hyvä säilöä tämäkin oivallinen versio kaiken varalle varmuusvarastoon, ettei pahan paikan tullen tilata ties mistä sikaa säkissä...

Ylväitä klassikkoja ja notkeita kuriositeetteja

Olivier Latry, urut, Turun tuomiokirkossa 9.2.2020. Thierry Escaich, J.S. Bach, Augustin Barié, Vierne.

Kysyin kauan sitten Krzysztof Pendereckiltä, mikseivät aikamme säveltäjät – vaikkapa hän itse! – sävellä musiikkia uruille. Vastaus oli, ”koska Olivier Messiaen on jo säveltänyt kaiken”; ehkei hän miettinyt asiaa loppuun asti.

Bach ja Messiaen, Beethoven ja Brahms, Verdi ja Wagner – jos historian säveltäjät olisivat poteneet vision puutetta, urkumusiikin, sinfonian ja oopperan historian voisi todeta päättyneen näihin jättiläisiin.

Vaikkapa vuonna 1965 syntynyt Thierry Escaich, jonka teoksen Evocation I pariisilaisurkuri Olivier Latry soitti ensimmäisenä konsertissaan Turun tuomiokirkossa sunnuntaina; konsertti kuului Domin Katedraali soi! -kirkkomusiikkiviikkoon.

Escaichin kappaleen rakenne tuskin tarjosi mitään uutukaista, A-B-A, mutta sisältö oli sitäkin kiintoisampaa. Escaich tekee sinfoniaa miniatyyrimitassa niin laajuuden kuin sisällönkin puolesta. Alku ja päätös tarjosivat hiukan Messiaeniin vivahtavaa aforistiikkaa, mutta keskiosan sointusatsi edusti ihan jotain muuta.

Johann Sebastian Bachin passacagliaa en muista kuulleeni yhtä pidättyvänä ja hillittynä esityksenä – edes päätöksessä Latry ei innostunut hyödyntämään Domin 32-jalkaista arsenaalia kaikella voimalla. Hyvä, hyvä, kaikki tuleekin aika ajoin miettiä perinpohjin uudelleen. Kaunis ja tyylikäs esitys kaikkineen.

Augustin Barié (1883-1915), nuorena nukkunut, syntymästään saakka sokea ranskalaisurkuri olisi kypsään ikään eläessään ideoineen varmasti saavuttanut jotain omiin aikoihimme asti kestävää, suurempaakin, mutta onhan Latryn soittama intermezzo urkusinfoniastakin hauska ja virkistävä numero urkumusiikin usein niin tummanpuhuvassa ja vakavassa kehyksessä.

Viernen ensimmäinen urkusinfonia tulee konserteissa vastaan tuon tuostakin, joten olisikohan ollut harkittavissa soittaa Barién sinfonia kokonaisuudessan (veikkaisin, että tuskin kukaan olisi ennen kuullut) ja jättää Vierne vain jonkin yhden osan varaan? 

Latryn esitys teki joka tapauksessa kunniaa musiikin kaikille alueille. Hän karakterisoi osat, kunkin omien kauneusarvojensa mukaan antaen suuren painon mahtavalle kakkososalle, fuugalle. Hillityn Bachin vastapainoksi urkuri näytti myös, millaiseen dynamiikkaan isoilla uruilla päästään, kun tilanne edellyttää.

Latry päätti konserttinsa improvisaatioon tutusta virrestä Soi kunniaksi Luojan. Soiva lopputulos oli niin selkeästi jäsennelty ja vahvasti karakterisoitu – ennen kaikkea sisällöltään täysipainoinen! -, että voi miettiä, milloin improvisaatio muuttuu ihan oikeasti sävelletyksi koraalipartitaksi. Mutta vaatimattomuushan tunnetusti kaunistaa.

                                                                                       MATTI LEHTONEN

Kun sana heräsi eloon

Giacomo Carissimi: Oratorio della Santissima Vergine (libretto Francesco Balducci) ja oratorio Jonas (libretto Vanhan Testamentin Joonan kirjasta). Kuninkaantien muusikot, johtajana Flavio Colusso; solisteina Essi Luttinen, altto; Tuuli Lindeberg, sopraano; Anneliina Rif, sopraano; Ka Bo Chan, kontratenori; Martti Anttila, tenori; Sampo Haapaniemi, basso; Aapo Korhonen, tenori; Juhani Vesikkala, basso. Turun tuomiokirkko 6.1.2020.

Olen monesti ihmetellyt ihan julkisestikin, miksi kaikkien mahdollisten tahojen on pakko pitää konserttinsa adventin aikaan, jolloin erilaisista laulu- ja soittotuokioista on tarjontaa yli kaiken kuviteltavissa olevan kysynnän; sen sijaan alkuvuodesta tarjonta on likimain nollassa.

Kuninkaantien muusikoiden loppiaiskonsertti Giacomo Carissimin (1605-74) oratoriomusiikilla osui kaikin mahdollisin tavoin tilanteen hermoon: harvoin kuultavaa mutta yleisöön menevää musiikkia suurella taiteellisella varmuudella esitettynä juuri sesongin siinä vaiheessa, kun mitään kilpailua ei ole.

Turun tuomiokirkko oli tietenkin jokseenkin täynnä.

Elämää ja vaihtoehtoja

Sanan eläväksi tuleminen liittyy olennaisena osana kristilliseen opetukseen joulun ajasta (johon loppiainenkin vielä kuuluu), mutta tämän jutun otsikossa viittaan muualle. Giacomo Carissimin nimi on vuosikymmenien, jopa -satojen ajan ollut vain sana musiikin historian sivuilla ja sellaisena kuin jokin puoliuskonnollinen reliikki tai muu vastaava kummastus.

Musiikin historia, ne yksittäiset sanat – siis nimet – heräävät eloon vasta, kun niiden takana piilevien säveltäjäpersoonallisuuksien musiikkia esitetään. Ja tämä pätee yhtä hyvin niin varhaisbarokkiin kuin myöhempien (tai aikaisempien) tyylikausienkin säveltäjiin.

Carissimin oratoriot avaavat ihan toisenlaisia näkymiä barokkiaikaan kuin vaikkapa saksalainen kirkkomusiikki, ja siksikin sen tuominen esiin on niin tärkeää. Schützin ja Buxtehuden ja ratkaisuille on olemassa vaihtoehto.

Maalailua ja dramatiikkaa

Oratorio della Santissima Vergine antaa libretistille tilaisuuden maalailla uskomattomat näkymät universumin ihanimmasta immestä ja hänen tunnoistaan hetkenä, jolloin Pyhä Henki oli hänet hedelmöittänyt. Selkokielellä sanottuna tämä oratorio on rinnakkaisteos vaikkapa Bachin Magnificatille, siis Marian kiitosvirrelle.

Carissimin sävelkieli ei jää toiseksi libretisti Fracesco Balduccin (1579-1642) sanoille. Solistien repliikit ovat ilmaisuvoimaisia, monin kohdin jopa paatoksellisia, minkä lisäksi säveltäjä on varannut itselleen vapauden tehdä harmoniaratkaisuja, joiden vaikutuksen voi olettaa olleen aikoinaan suorastaan taivaallinen.

Oratorion Joona teksti on aivan toisenlainen, jokseenkin suoraan Raamatun Joonan kirjasta otettu, vailla sen kummempaa kielellistä maalailua. Joona pakenee Jumalan määräämää kohtaloa meritse, kunnes laivan tuhoa enteilevä myrsky saadaan tyynnytetyksi vasta, kun onneton profeetta viskataan yli laidan mereen, missä suuri kala hänet nielaisee.

Carissimin musiikilliset keinot riittävät kuvaamaan myös Joonan tarinan dramatiikan.

Osaaminen on aa ja oo

Onnistuneen toteutuksen takana on jo pitkälti kolmatta vuosikymmentä toimineen Kuninkaantien muusikot -korporaation työ ja osaaminen; osana siihen kuuluu mielenkiintoisen ohjelman valitseminen ynnä tyylitietoisten kapellimestarien löytäminen kuhunkin produktioon, tällä kertaa erinomainen Flavio Colusso.

Ja nuo solistit. Sopraano Tuuli Lindebergiä ja mezzo Essi Luttista parempia barokkimusiikin osaajia maastamme ei löydy, ja samaa tasoa kuultiin muilta soololaulajilta.

Kun nyt päästiin vanhaan musiikkiin, Turun Domiin, asiansa osaaviin esittäjävoimiin - voisikohan toivoa, että vanhan Venetsian musiikkia monikuoroisine satseineen ja vaikkapa Gabrielin veljesten sävellyksineen saataisiin kuultavaksi pikapuolin?

                                                                                       MATTI LEHTONEN

Ariadne ja yleisö ilman karttaa Porissa

Richard Strauss: Ariadne auf Naxos Porin Promenadisalissa 14.11.2019., johtajana Tibor Bogányi. Camilla Nylund – Ariadne; Anton Saris – Bacchus; Johanna Lehesvuori – Zerbinetta; Johannes Pessi – Harlekiini; Karoliina Laurila – Dryadi; Reetta Haavisto – Najadi; Solja Virta – Kaiku; Ville Salonen – Scaramouche; Antti Pakkanen – Truffaldin; Simo Mäkinen – Brighella. Satakunnan musiikkijuhlat ja Pori Sinfonietta.

Porilaiselle oopperatyölle ei sittenkään isketty viimeistä niittiä pari vuotta sitten, kun perinteikäs, nelisenkymmentä vuotta toiminut Porin ooppera ry. ajautui vararikkoon toteutettuaan juuri ehkä hienoimman produktionsa, Aulis Sallisen Ratsumiehen.

Taidanpa jättää jutut Fenix-linnun lentelyistä runoilematta ja sen sijaan keskittyä uuteen satakuntalaiseen oopperatoimintaan, josta esimerkkinä kuultiin keskiviikkona konserttiesityksenä Richard Straussin teos Ariadne auf Naxos.

Mutkan takana inhimillisyyden aarre

Straussin oopperoiden ei juuri luulisi olevan alueoopperoiden heiniä, mutta niinpä vain Ariadne auf Naxos nähdään melko useinkin eri puolilla Suomea, tosin aina konserttiesityksenä. Ratkaisua ja sen melkoista suosiota suotakoon hiukan ihmeteltävän.

Osittain se selittyy teoksen orkesterin kautta: Yleensä Straussin oopperat vaativat valtavan, satahenkisen soittokunnan, mutta Aradnessa selvitään kamariorkesterikokoonpanolla. Toisekseen, vain muutama teoksen suuresta solistikunnasta on erityisen vaativia; älköön tarkoitustani kuitenkaan ymmärrettäkö väärin – jokaisen oopperan jokainen rooli vaatii osaamista.

Viime kädessä Ariadne auf Naxos on eetokseltaan samankaltainen teos kuin monet Mozartin oopperat ja Straussin omat teokset. Se julistaa rakkautta, lankeamisen inhimillisyyttä ja anteeksiannon välttämättömyyttä – niin, eiköhän siinä ole jokseenkin kaikki, mitä aikamme kireys ja suvaitsemattomuus kaipaisi?

Leikkaus vie näytelmältä mielekkyyden

Ariadne on tyypillinen aikakautensa – ja itse asiassa jo Mozartin ajan – hedelmä eli näytelmä, jossa ollaan tekemässä näytelmää. Soppaa syntyy riittämiin, lähes operettimaiseen henkeen tilanteista, joissa tapahtumat ja esiintyjien roolit sekoittuvat. Samaa ideaa on omana aikanamme hyödyntänyt esimerkiksi Mikko Heiniö oopperassaan Käärmeen hetki (2006).

Ariadnen tasojen vaihtumisen vauhdissa pysyminen kyllä kaipaisi kipeästi näyttämötyötä, etenkin tiukkaa henkilöohjausta tuekseen. Porissa Straussin Ariadnesta oli tylysti leikattu koko prologi pois, noin 40 minuuttia, mikä lähentelee jo rikosta. 

Kokonaisen tapahtumia taustoittavan osan poistaminen muuttuu touhun ihan absurdiksi ja irrationaaliksi replikoinniksi: Mitä Ariadne suree? Ketä kukin kaipaa ja kenen perään haikailee? Mistä luolasta henkilöt puhuvat? Kuka on Kirke? Ja niin edelleen. Onneksi jäljellä on musiikki, jota mielekseen kuuntelee, vaikkei tekstissä tolkkua olisikaan.

Ainakin olisi tarvittu esityksen alkuun riittävä selostus, mitä oikein lavalla tapahtuu ja miksi. Vähintäänkin noin suuren osan leikkaaminen, yli neljännes kokonaiskestosta, olisi pitänyt kertoa yleisölle!

Hyvää laatua – ja huippua

Onneksi musiikillinen toteutus oli laatutyötä. Straussin myöhäisromanttinen tyyli istuu kapellimestari Tibor Bogányin näppeihin kuin valettuna, ja monin keikkasoittajin vahvistettu Pori Sinfonietta oli tiivistii kiinni säveltäjän ideoissa.

Kunnon kehut ansaitsee myös solistikunta. Ariadnen roolihahmoista puuttui lyhentämisen takia koko joukko, mutta mukana olleet olivat tehtävän tasolla. Mieskvartetti, Johannes Pessi, Ville Salonen, Antti Pakkanen ja Simo Mäkinen oli aivan moitteeton, samoin naistrio, Karoliina Laurila, Reetta Haavisto ja Solja Virta. Tätä kvaliteettia vaaditaan nykyään alueoopperassakin.

Koloratuurirooli Zerbinetta on oivallinen tehtävä tehdä suuri vaikutus – tai jättää tekemättä. Johanna Lehesvuori teki suorastaan järjettömän kokoisen aariansa erinomaisen taidokkaasti ja hallitusti. Hän kuulostaa matalalla alueella eineen verran lyyriseltä sopraanolta, mutta silti koloratuurin lakisäveletkin sieltä tulevat. Vain hiven Glanzia sinne yläkertaan…

Tenori Anton Saris lauloin huolitellusti Bacchuksen osan, vaikka olikin hieman väärässä roolissa.

Mutta sitten nimiroolissa Camilla Nylund – aivan huikea kvaliteetti! Mikä ihmeellinen levollisuus ja syvällisyys fraseerauksessa! Ariadne vaatii fortissimoa vain ihan lopussa, mutta kun hetki oli käsillä, kaikki oli valmiina – täydellistä, täyteläistä eikä hiventäkään huutamisesta. 

Nylund debytoi parin viikon päästä Metropolitanissa niinikään Strauss-roolissa, Ruusuritarin Marsalkattarena. Melkoisen mittakaavan häpeä, ettei hän kerännyt Poriin täyttä salia. Olikohan markkinoinnissa kaikki kohdallaan?

                                                                 MATTI LEHTONEN