Hupia ja ylväyttä yhdessä paketissa

Turun filharmonisen orkesterin konsertti 12.9.2019. Kapellimestari Janne Nisonen; solisti Darren Acosta, pasuuna. Mendelssohn, Tiensuu.

Kun Turun filharmonisen konsertin torstaisen konsertin ensimmäiset, Felix Mendelssohnin Kesäyön unelma -alkusoiton (1826) puupuhallinakordit soivat, ne tuntuivat sanovan: Kyllä täällä osataan! Ja loppu tulikin sitten melkein kuin itsestään.

Samaisen avauseleen, ne muutamat soinnut ja rytmiset ideat, myös säveltäjä Nikolai Rimski-Korsakov opiskeli sittemmin ilmeisen tunnollisesti ja toisti ne sinfonisessa runossaan Scheherazade (1888).

Mikäpä siinä – kumpikin avaus johdattelee kohti sadunomaisia maailmoita. Turun Mendelssohn-avauksessa kapellimestari Janne Nisonen olisi kuitenkin voinut hiukan löysätä suitsia ja antaa sadulle enemmän rehevyyttä ja leikkisyyttä.

Avausnumerossa lavalla nähtiin sellainenkin soitinharvinaisuus kuin ofikleidi, vaskipuhaltimiin kuuluva, tenorisaksofonin ja bassoklarinetin risteytykseltä näyttävä soittopeli, jonka pienehkö osuus on kirjattu partituuriin, mutta kuitenkin se yleensä soitetaan pasuunalla.

Vitsistä visioksi

Illan odotetuin numero, Jukka Tiensuun pasuunakonsertto oli juuri sitä mitä Tiensuulta sopii odottaa – eli ei mitään ennalta odotettua.

Tämä konsertto on omiaan purkamaan modernia musiikkia kohtaan tunnettua pelkoa ja ahdistusta monimutkaisuudesta ja vaikeaselkoisuudesta. Todellisuudessa juuri mitään noin simppeliä, jopa alkeellisista harvoin kuulee; tätä älköön luultako negatiiviseksi kommentiksi, päinvastoin, sillä pienistä eleistä syntyy suuri teos.

Avausosa kikkailee pasuunalle epätyypillisillä, muutaman äänen mittaisilla, aksentoiduilla solistin signaaleilla, jotka orkesteri kaikuna toistaa. Sävelmateriaali vaikuttaa pohjautuvan yhteen ainoaan molliasteikkoon, josta välillä kuullaan kokonaisia pätkiä ihan sellaisenaan.

Kaunista, laulavaa hidasta osaa seuraa päätösvalssi, joka ei ole sukua sen enempää Straussien hovitansseille kuin Brahmsin ja Mahlerin ländlereillekään vaan ehkä eniten Ravelin La Valselle. Kaikessa on hurmaavalla tavalla aina ripaus jotain liikaa, mikä on omiaan pitämään kuulijan varpaillaan.

Kokonaisuutena konsertto on silattu hyvin omaperäisellä, kierolla huumorilla (sitä kai se on?), kuten niin usein ennenkin Tiensuun sävellyksissä. Solisti Darren Acosta otti tehtävästään kaiken irti – aivan suvereeni veto.

Kapellimestarilla koreografiansa

Istunto päättyi Mendelssohnin kolmanteen sinfoniaan, mutta koska po. säveltäjän sinfonioiden numerointi on suorastaan oma tieteenalansa, selvintä lienee puhua teoksesta sen lisänimellä, Skottilainen.

Mendelssohnin sinfonioista se on suurin ja vaikuttavin. Kaikilta osatekijöiltään musiikki saavuttaa jo 1800-luvun alkupuolella myöhäisromantiikan teosten mittasuhteet ja nousee hyvinkin Brahmsin sinfonioiden rinnalle.

Kapellimestari Nisonen viittoi informatiivisesti ja ansiokkaasti, mutta hiukan tahatonta komiikkaakin hänen gestiikkaansa sisältyi. Johtaja ilmiselvästi osasi asiansa, mutta kun nuori maestro antaa vasen käsi lanteilla ja oikea pystyssä vaskien raikua – se tuntuu eleeltä, joka on harjoiteltu, ei partituurin vaan peilin ääressä.

                                                                 MATTI LEHTONEN