Ja tapahtui niinä päivinä

Ja tapahtui niinä päivinä

Anna Kelon Reininkulta-ohjaus antaa vakaan joskin yllätyksettömän alun Ringille

Richard Wagner: Reininkulta Kansallisoopperassa 14.9.2019. Kapellimestari Esa-Pekka Salonen, ohjaus Anna Kelo, näyttämösuunnittelu Mikki Kunttu, puvut Erika Turunen. Rooleissa: Wotan Tommi Hakala; Alberich Jukka Rasilainen, Loge Tuomas Katajala, Mime Dan Karlström, Erda Sari Nordqvist, Fricka Lilli Paasikivi, Fasolt Koit Soasepp, Fafner Jyrki Korhonen, Freia Reetta Haavisto, Donner Tuomas Pursio, Froh Markus Nykänen, Reinintyttäret Marjukka Tepponen, Mari Palo, Jeni Packalen.

Suurella tarinalla on aina ikimuistoinen alku, sanat jotka kalskahtavat erityisellä tavalla, jäävät elämään ilman tarinaakin. Richard Wagnerin Reininkullassa, valtavan Nibelungin sormus -tetralogian eli Ringin avausosassa tuollaisia sanoja ei ole, ellei joku ole halukas tulkitsemaan jollekin semanttiselle kielelle Reinintyttärien alun loruilua ”Weia! Waga! Woge, du Welle!”.

Kaikesta huolimatta Ring on suuri tarina. Sen alun ikimuistoisuus ei liity sanoihin vaan musiikkiin, siihen kuuluisaan Es-duuri sointuun, joka kumpuaa jostain syvyyksistä (ehkä maailman syntymästä) ja jatkuu hämmentävän pitkänä, hypnoottisena sävelmattona erilaisin soitinyhdistelmin väritettynä tahti toisensa jälkeen.

Ohjaaja Anna Kelon tulkinnassa Kansallisoopperan uuden Ringin Reininkullasta kaikki alkaa tähdenlennosta – taivaalta putoaa alas jotain; onko se itse elämä, onko se se kulta vaiko mikä… - siihen Kelon Reininkulta-ohjaus ei vastaa.

Kysymyksen asetteluun purevuutta

Eikä pitäisikään! Eihän Reininkulta ole vastaus mihinkään, edes yhteen ainoaan vähäisempäänkään kysymykseen, vaan vasta kysymys sinänsä: mitä tästä seuraa? Vastauksen antavat Ringin jatko-osat, Valkyyria, Siegfried ja Jumalten tuho.

Kelo tekee tämän asetelman selväksi, mutta hänen keinojaan kysymyksen asettelussa moittisin muutamin kohdin hiukan vanhakantaisiksi, tylsiksi. Alun Reinintytärten ja Alberichin kohtauksessa ei ollut juuri ainuttakaan jännittävää tai yllättävää kuviota: nuoret, kauniit pimut jallittavat vanhaa ja rujoa köntystä leikkimällä piilosta kivenlohkareiden lomassa.

Siirtymät näyttämökuvasta toiseen olivat pilvivideoineen minusta toivottoman ikäloppuja, kuin jostain Cecil B. de Millen elokuvasta – tämän toki myönnän sivuseikaksi, ja vaikeaan saumaan on tietysti vaikea keksiä mitään säväyttävää.

                      Parhaissa kohtauksissa potkua              

Jumalten koti vaikuttaa sijaitsevan jossain antiikin palatsissa, ja jumalatkin sitä myöten ovat verhoutuneet kreikkalaisiksi jumalhahmoiksi. Elämä on raukeaa ja yltäkylläistä, mutta ylijumala Wotan ei siihen tyydy, vaan haluaa vähän vipinää elämään ja lisää voimaa valtansa tueksi.

Ohjaajan idea toimii oikein hyvin, vaikka vieläkään mikään näyttämötyössä ei potkaise, tee vaikutusta. Vasta kun lähdetään kullan ryöstöretkelle Alberichin orjatyövoimalla toimivaan kultakaivokseen, ohjaukseen tulee kunnolla vauhtia ja vahvempia käänteitä.

Kelon työn hienoimpia hetkiä oli mielestäni kohtaus, jossa ryöstetty Alberich vapautetaan häkistään, ja Wotan vallan sokaisemana astuu vapaaehtoisesti samaan häkkiin. Myös tätä ennen nähty kohtaus, jossa vielä viimeisiä hetkiään sormuksen haltijana oleva Alberich nöyryyttää ylijumalaa, on varsin vahva. Myös Mimen kohtauksessa on energiaa, kiitos roolin esittäjän.

Vakavasta asetelma huolimatta Wagnerin musiikkidraamassa huumorikaan ei jää vaille huomiota, ja sen ohjauskin ottaa esille etenkin kohdassa, jossa jumalat joutuvat raahaamaan kultasäkkejä – makoiluun tottuneille touhu on vastentahtoista, etenkin Logelle, joka on vain puolijumala eikä kykene samanlaisiin ponnistuksiin kuin varsinaiset, Donner ja Froh.

Näyttämökuva runsaine valoineen ja esimerkiksi jättiläisten osuus videoprojektioina toimi vakuuttavasti, joskin jättiläisten osuuden lopulla Fasoltin kuolema jäi kokonaan merkkaamatta ohjauksessa.

                      Vahvaa suomalaisia musiikkiosaamista

Laulusuorituksina uusi Ring alkoi lupaavasti. Tommi Hakalan baritoni on hämmästyttävästi kehittynyt lyyrisdramaattisesta täyteen herooiseen voimaan, mikä osoittaa muun muassa sen, ettei vanha kunnon fakkiajattelu ainakaan äänityyppien kohdalla aina pidä kutiaan. Hakalan suoritus oli erinomainen, vahva, hyvin nyansoitu, väkevästi näytelty ja koskettava.

Vastapoolin, Alberichin laulaja Jukka Rasilainen oli yhtä vaikuttava. Runsaat 20 vuotta sitten näin Rasilaisen Wotanin roolissa, mutta tällä kertaa asetelma Wotan-Alberich oli juuri sopivan tasaväkinen kahden Helden-baritonin kohdatessa.

Solistikaarti oli kokonaan suomalainen, mikä mielihyvällä todettakoon. Ei yhtään heikkoa vetoa. Tenorit, Dan Karlström Mimenä, Tuomas Katajala Logena ja Markus Nykänen Froh’na olivat kaikkineen toinen toistaan parempia.

Naisroolit olivat yhtä hyvissä käsissä. Esille nousevat ensisijassa Lilli Paasikiven Fricka ja Sari Nordqvistin Erda kaikessa juurevuudessaan.

Kapellimestari Esa-Pekka Salonen ei ole juuri laakereita niittänyt oopperamaestrona, mutta kyllä vain sekin taittuu. Salonen johti sopusuhtaisin tempoin ja oli syvällisesti paneutunut solistien osuuksien tukemiseen. Suuren orkesterin edessä hän on omimmillaan, ja Kansallisoopperan orkesteri oli tehtävän tasolla.