Silkkiä, samettia ja sarkaa

Turun filharmonisen orkesterin konsertti Turun konserttitalossa 6.9.2019. Christian Vasquez, kapellimestari; Andrei Ionita, sello. Mascagni, Tshaikovski, Mahler.

Tuskin täyteläisempää romantiikan herkkutarjotinta musiikkiyleisölle voi tarjota kuin Turun filharmoninen orkesteri teki kauden avauskonsertissaan.

Pelin avaus intermezzolla Pietro Mascagnin oopperasta Cavalleria rusticana on tietysti helppo veto, mutta lämmittelynä illan muuta ohjelmaa varten juuri sopiva numero. Kokoluokka nimittäin kasvoi numero numerolta.

Tshaikovskin Rokokoo-variaatiot onkin jo aimo harppaus kohti tukevampaa sävelsisältöä vaikkakin puettuna silkkihepeneisiin. Säveltäjä noudattaa huolitellusti ja viimeistellen teoksen otsikkoa: musiikki ei uppoudu totutun tshaikovskimaisesti tunteiden syövereihin vaan leikittelee herkullisesti makustellen aiempien tyylikausien piirteillä.

Sellokonsertto (siitähän tässä on kyse) kysyy solistilta kaikenlaisia soiton ominaisuuksia hiukan eri tavalla kuin moni muu romantiikan ajan konsertto sellolle. Hillitty, jopa sievistelevä sävelkieli edellyttää solistilta samankaltaista ketteryyttä ja ymmärrystä pikkiriikkisten detaljien päälle kuin vaikkapa pitsin nypläys.

Viimeistään finaalissa Tshaikovski sen sijaan vaatii myös muskeleita, tosin ei sillä tavoin kuin painonnostajalta vaan kuin pikajuoksijalta – ja silti soundin on oltava kuin samettia. Nuori sellisti Andrei Ionita oli armoitettu tulkki tälle kaikelle. Soitossa oli harvinaislaatuista, itsestään selvää tarkkuutta ja täydellisyyttä.

Ehkä lopun huipennuksissa sellon forte olisi saanut nousta selvemmin esiin orkesterin säestyksestä, mutta niinpä niin – tämä on Turun konserttitalo, jonka akustiikassa moiset hienoudet eivät hevin toteudu. Ylimääräisenä Ionita hauskutti yleisöä marssilla Prokofjevin teoksesta, jonka nimeä en pysty muistamaan.

Ja jälleen syvemmäs romantiikan syövereihin – ehkä jo niiden läpi, nimittäin Mahlerin viidenteen sinfoniaan, jossa toden totta kuullaan koko maailma, säveltäjän omia sanoja käyttääkseni. Japanilainen haiku-runoilija tunnetusti sisällyttää ikuisuuden kolmeen säkeeseen ja 17 tavuun, mutta Mahlerilta siihen menee 75 minuuttia, ainakin viidennessä sinfoniassa.

Tämän suurenmoisen teoksen soittaminen on orkesterille työläs iltapuhde. Etenkin vaskille urakka on huomattava. Jo pelkästään ne soolot: Sinfonia alkaa tutulla trumpettisignaalilla, ja lisää tulee. Trumpetistia en valitettavasti tunnistanut, mutta suoritus oli vakuuttava. Vielä enemmän solistista soitettavaa on käyrätorvella, ja Tanja Nisonen soittikin ne osuudet erinomaisen kauniisti.

Jos nuorta Verdiä sanotaan historian parhaaksi humppasäveltäjäksi, samaa kunnianimitystä voisi tarjota foxtrotin sinfonian alalla Mahlerille. Mikään muukaan maanläheinen, korkeakulttuurista poikkeava ei ole hänelle vierasta, joskaan moukkamaisuudesta häntä ei voi moittia. Vaikkapa viitosen kuuluisa Adagietto – sellaista ihmeellistä, sanoin kuvaamatonta kauneutta vain harva säveltäjä on kyennyt luomaan.

Kapellimestari Christian Vasquezilla oli sinfonia hallussa. Hän karakterisoi osat tyylikkäästi ja kuitenkin riittävän särmikkäästi. Tansseissa oli mehevästi poljentoa muttei silti junttausta, eikä hidasta osaa kuorrutettu liialla hidastelulla.

Vasquez johti Mahlerin ulkomuistista, siis ilman partituuria. Se lienee merkittävä aikakirjoihin, siinä määrin mittavasta ja uskaliaasta urakasta on kyse. Silti etenkin sinfonian suuren fuugan muotoon kirjoitetussa päätösosassa ei olisi ollut pahitteeksi, vaikka kapellimestari olisi pystynyt näyttämään erinäisiä kinkkisiä sisääntuloja tarkemmin. Olisi varmaan selkiyttänyt sointikuvaa.

                                                                                       MATTI LEHTONEN