Muuta musiikkia muualta

Turun filharmonisen orkesterin konsertti 11.10.2019. Kapellimestari Ari Rasilainen; solistit Patrik Kleemola, kitara ja Juha-Pekka Vikman, viulu. Ravel, Ponce, Takemitsu, Elgar.

Turun filharmonikkojen tämän viikon konsertti käyköön hyväksi esimerkiksi siitä, miten tehdään kiinnostava ja kriittisen katselun kestävä ohjelma käyttämättä ilmiselviä teosvalintoja.

Maurice Ravelin iki-ihana Pavane kuolleelle prinsessalle on omiaan voittamaan puolelleen paatuneimmankin kuuntelijan ja herkistämään vastaanottoväylät muulle musiikille. Kapellimestari Ari Rasilainen ei tehnyt teoksesta mitään oman sankaruutensa muistomerkkiä, vaan johdatteli musiikin sivistynein ja hillityin ideoin maaliinsa.

Kitaramusiikkia Meksikosta

Illan teemana oli kylläkin kitaramusiikki, jota ei turhan usein kuulla sinfoniakonserteissa. Patrik Kleemola avasi johtamansa Turku Guitar Festivalin soittamalla soolo-osuuden Manuel Poncen kitarakonsertossa. Meksikolainen klassinen musiikki saa sangen harvoin ääntään kuuluviin konserttiohjelmissa, ja siinäkin mielessä teos puoltaa paikkaansa kaikin puolin.

Poncen musiikkia tässä konsertossa (1941) on vaikea määrittää minkään saman aikakauden yleiseurooppalaisten tyylisuuntien pohjalta. Ehkä se on etnispohjaista myöhäisromantiikkaa tai impressionismia idiomaattisesti kitaralle kirjoitettuna. Joka tapauksessa Kleemola soitti konserton ehdottomalla varmuudella ja tyylitajulla.

Spektiren laulua

Toru Takemitsun teos Spectral Canticle on nimeään myöten aikansa lapsi. Yläsävelharmonioille perustuva tekniikka oli kovassa kurssissa Suomessakin aina 1990-luvulle saakka, mistä meillä on todistusaineistona koko joukko maan eturivin säveltäjien teoksia. Sittemmin tonaalisuuteen viittavat ideat koettiin jälleen käyttökelpoisiksi… niin muuttuu maailma, pyörien…

Takemitsun lähestymistapa asiaan on varsin auvoisa, valoa ja kimmeltäviä, kuulaita sointeja etsivä – tapaa kutsutaankin hyvästä syystä uusimpressionistiseksi. Viulu ja kitara ovat mitä luonteenomaisimmat soolosoittimet Takemitsun sävelkielelle, ja orkesterin konserttimestarina tutuksi tullut Juha-Pekka Vikman yhdessä Kleemolan kanssa muodostivat oivallisen taistelijaparin.

Spectral Canticle on kylläkin sen verran hankala teos, että se olisi tarvinnut tätä esitystä varten hyvinkin vielä yhden harjoituspäivän; jos kohta solistien välinen kommunikaatio toimikin parahultaisesti, orkesterin ja solistien välinen synkroni lipsui tiukoissa paikoissa turhan kuuluvasti, ja tästä kapellimestari Rasilainen saa kyllä ottaa syyn kontolleen.

Konsertin päätös, Edward Elgarin In the South starttaa lähes straussmaisella tarmolla, ja vaikutelmaa täydentää vaskien rehevä käyttö. Laajahko teos on jokseenkin hankala hahmottaa, ehkä jotain rondoon vivahtavaa. Orkesteriväreillä ilottelua kyllä kuullaan peribrittiläistä musiikkia enemmän, ja ainakin kuriositeettiarvonsa vuoksi teos ansaitsi oikein hyvin tulle soitetuksi.

                                                                                       MATTI LEHTONEN