Ville
Urponen, urut, Turun tuomiokirkko 6.8.2019. Walther, Bach, Widor, Saint-Martin
ym.
Turun
tuomiokirkon tiiistai-iltaiset urkukonsertit ne vain jatkavat menestystään.
Vastikään eilen paikalla Ville Urposen sessiossa oli varmaankin enemmän
kuulijoita kuin kertaakaan kesän mittaan; puhun tietenkin vain niistä
konserteista, joihin olen itse päässyt paikalle.
Johann Crügerin (1598-1662) säveltämä koraali Jesu, meine Freude (en nyt
muista suomen kielisiä sanoja) tunnetaan paitsi suomalaisen virsikirjan virtenä
numero 303 myös ainakin kuorolaulun harrastajien keskuudessa Bachin
samannimisestä motetista – suuri mestariteos, sivumennen sanoen.
”Vähäisemmän”
barokkimestarin, jokseenkin tarkalleen Bachin aikalaisen Johann Gottfried
Waltherin partita (muunnelmasarja) samaisesta koraalista on hiukan
vaatimattoman ulkokuoren alla suuri ja hieno teos.
Urponen
käytti varsin uskaliaasti Domin suurten urkujen runsasta äänikertavalikoimaa,
mutta ainuttakaan hänen ratkaisuistaan ei voi väittää mauttomaksi. Taidokas
muunnelmasarja muuttuu ison skaalan teokseksi, kun jokaiselle variaatiolle on
annettu oma, painokas asema.
Suureksi
ilokseni Urponen jatkoi konserttia Bachin 548:lla, preludi ja fuuga e-mollissa,
joka sattumoisin on erityinen suosikkini mestarin urkumusiikkituotannossa.
Kappaleen liikanimi on ”Kiila”, ja Domin urkuri Markku Hietaharju sen kerran
asiaa tiedusteltuani minulle avasi – fuugan teema avautuu kiilamaisesti,
pienistä intervalleista isompiin.
En tiedä
osaanko selittää mieltymystäni. Yksi syy on joka tapauksessa valtava
kokoluokka, ei ulkoisesti, koska teos kestää vain noin vartin, vaan sisäisesti
– niin vapaamuotoinen alkusoitto kuin fuugakin on kuin tihennettyä aikaa:
teeman löytäminen on helppoa (koska se toistuu jatkuvasti) mutta silti niin
pahuksen vaikeaa (koska teema on milloin minkäkin näköinen ja osittain
samanaikainen jo kuuluvilla olevan teeman kanssa).
Urponen ei
turhia siekaillut tempon kanssa! Kyllä oli sellaista haipakkaa kaikki
pahimmatkin jalkiojuoksutukset!
Konsertin
loppupuoli oli varattu hiukan pienemmän kaliiperin musiikille. Widorin
ensimmäisen urkusinfonian eteerinen Meditaatio sai seurakseen Léonce de Saint-Martinin
ponnekkaan Toccatan, ja hauskana knoppina kuultiin Viernen Westministerin
kellosävelmä, jonka Lontoon-kävijät tunnistavat Big Benin lyöntiääneksi; siinä
Urponen käytti mehevästi urkujen paisutuskaappia.
Juhlallisen
tunnelman huipensivat Sibeliuksen sävelet, viimeisenä Finlandia.
MATTI
LEHTONEN
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti