Tarkk'ammuntaa moderniin maaliin

Turun kitarafestivaalin päätöskonsertti Turun tuomiokirkossa 19.10.2019. Patrik Kleemola, kitara; Katja Kolehmainen, sello; Juha-Pekka Vikman, viulu. Piacentini, Livorsi, Gerung, Heiniö, Juha T. Koskinen.

Turun kitarafestivaalin ohjelma ja samalla sen johtajan Patrik Kleemolan hirmuinen työtaakka päättyi lauantaina modernin musiikin konserttiin Turun tuomiokirkon Tarkk’ampujan kappelissa, ja kuultavana oli aimo annos tinkimättömintä oman aikamme kamarimusiikkia – kitara pääosassa.

Illan ohjelmaa voi minusta kehua yksipuiseksi, muttei kuitenkaan haukkua yksipuoliseksi. Tarkoitan sitä, että ohjelma oli koottu musiikista, joka nimenomaan elää hermoherkästi juuri tämän ajan estetiikasta – siis ei retroromantiikkaa, ei uusklassismia, ei vihjauksia menneeseen… paitsi vähän, mutta siitä enemmän tuonnempana.

Esillä oli kaksi teosta ensiesityksenä Suomessa, yksi vallan kantaesityksenä.

Riccardo Piacentinin (s. 1958) Yantra (1988) tarjoaa kitaralle idiomaattista soitettavaa. Musiikki sisältää piirteitä muun muassa minimalismista, mutta pääosin sen sävelkieli pitäytyy ankarammassa modernismissa.

Vedenalaisia ihmeitä

Paola Livorsin (s. 1967) In a Cranny of Life (2018) vetoaa ihmeellisellä impressionistisella tunnelmallaan - musiikillisia maisemia vedenalaisesta maailmasta - ja antaa kullekin teoksen neljästä osasta varmakätisesti oman karakterin. Livorsi laventaa kitaran ilmaisupalettia slide-putken käytöllä, mutta pysyy siinä hillityissä ja hallituissa rajoissa.

Hans-Jürgen Gerungin (s. 1960) Letzter Frost (2017 esittelee kolme suomalaista kansanlaulua (vain kaksi minulle tuttuja) luomalla niille omalaatuiset, hyvinkin ankarailmeisen raamit. Kuten tunnettua, meikäläiset kansansävelmät ovat kovin usein mollin ja elegian läpitunkemia, joten ulkopuolisen tulkitsijan tulkinta antaa uuden tavan arvioida niitä.

Teoksen kuluessa päästiin kohdittain ihka-aitoihin Charles Ives -tyylisiin tunnelmiin, kun Tuomiokirkon seinien läpi kantautui kirkkosalissa samaan aikaan käynnissä olleen hääjuhlan myötä urkujen mixtur-äänikertojen jyly. Jos tilanteen vääjäämättömät humoristiset piirteet karsitaan pois, voidaan todeta vain sattumuksen olleen kiusallinen.

Mikko Heiniön (s. 1948) Lassi Nummen runojen innoittama Mot Natten (2018) sellolle ja kitaralle koettelee soitinten ilmaisuvoimaa paitsi perinteisten soittotapojen myös perkussiivisten mahdollisuuksien alalla. Sellisti Katja Kolehmainen ja Kleemola olivat Heiniön musiikissa kuin kotonaan.

Kehityskelpoinen baritoni

Konsertti päättyi kantaesitykseen, Juha T. Koskisen trioon viululle, sellolle ja kitaralle Das zur Ruhe kommen der Mondscheibe im Herzen. Se tarjoaa ehtaa jälkisarjallisuutta ainakin teoksen alkupuolella, kunnes kitaristin esittämä vertahyytävä karjaisu puolivälin tienoilla kääntää musiikin ominaislaadun, ja lopulla kuullankin lempeitä liukumia tonaalisuuteen ja siitä pois

Moinen yllätys on jännittävä viitatessaan sekä itse teokseen että sen ulkopuolelle; ajattelen tietenkin modernin sävelkielen vastaanottoa ja sen vaikeuksia aikamme maailmassa. Viulisti Juha-Pekka Vikman, Kolehmainen ja Kleemola esittivät uutuuden antaumuksella, ja karjahduksen vakuuttavuuden perusteella voisin povata Kleemolalle uraa myös baritonilaulun alalla.

                                                                                       MATTI LEHTONEN