Turun
kitarafestivaalin konsertti Sibelius-museossa 16.10.2019. Nicolò Spera,
10-kielinen kitara. Granados, Mompou, J.S. Bach.
Siinä missä
kitaristin pitämä resitaali on esimerkiksi Turun kokoisessa kaupungissa jokseenkin
harvinainen tapaus, rariteettikerroin kohoaa taivaisiin soittajan musisoidessa
10-kielisellä kitaralla eli dekakordilla.
Nicolò Spera
aloitti valikoimalla espanjalaista kitaramusiikkia – joka tosin soittajan
mukaan oli kaikilta osin alun perin kirjoitettu pianolle. Enrique Granadosin
säkenöivät sävelet saivat rinnalleen Federico Mompoun introvertit tunnelmat.
Espanjalaisen
musiikin ominaispiirteitä on hieman vaikea luonnehtia käyttämällä
vertailukohtana yleiseurooppalaisia tyylikausia ja muotivirtauksia. Musiikki vaikuttaa
kansanomaiselta, muttei varmastikaan noudata folkloren piirteitä sellaisenaan (vrt.
Sibeliuksen kansallisromantiikka).
Musiikki on
selvästi tonaalista, muttei kuitenkaan kiinni myöhäisromantiikan tutuista
modulaatiosäännöissä. Se on impressionistista, muttei kuitenkaan Debussyn
hengessä. Lienee syytä kutsua sitä rehdin pelin hengessä espanjalaiseksi ja
sellaisena omilla ehdoillaan operoivaksi säveltaiteeksi.
Kitara vaikuttaa
olevan sille idiomaattinen tulkki. Vaikka kitaran dynaaminen skaala onkin
suppeahko, monenlaiset tehot ovat ominaisia sille – ja vain sille. Rytmin
keskeinen asema piirtyy jäntevästi esiin. Ja jos kohta fortet jäävät moneen
muuhun instrumenttiin verrattuna laimeiksi, skaalan pianissimoulottuvuutta voi avartaa
vaikuttavalla tavalla, kuten Spera tekikin.
10-kielisen
kitaran soundimaailma teki suuren vaikutuksen: lukuisat vapaasti resonoivat
kielet luovat omalaatuisen huminan, jota tuskin voi sellaisena jäljitellä
muilla soittimilla.
Spera päätti
ohjelmansa Bachin kuudenteen sellosarjaan, joka kuultiin D-duurin sijasta
C-duurissa. Muutosta tuskin voi pitää suurena syntinä – olihan Bach itse mitä suurimmassa
määrin käytännön muusikko, jolle tilanteen vaatimat sovellukset lienivät
arkipäivää.
Spera
luonnehti sarjan tanssit elegantisti ja aistikkaasti, ja etenkin kakkos-gavotissa
hän antoi esimerkin siitä, miten hiljaa musiikkia todellakin voi soittaa ilman,
että se menettää rahtuakaan ilmaisuvoimastaan.
Vanhan
vitsin mukaan kitaristin elämästä puolet kuluu soittimen virittämiseen. En
uskalla edes kuvitella, mikä mahtaakaan olla tässä mielessä 10-kielisen kitaran
soittajan kohtalo…
MATTI
LEHTONEN
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti