Turun filharmoninen orkesteri Konserttitalossa 4.9.2020. Okko Kamu, kapellimestari; Anna Danik, mezzosopraano. Wagner, Strauss.
Voidaanko menestyksekkäästi esittää noin viiden vartin mittainen konserttiohjelma, joka sisältää vain verkkaisessa tempossa etenevää, elegistä musiikkia, ja jonka sisältöön on valittu teoksia vain yhdeltä kulttuurialueelta ja yhden tyylisuunnan puitteista?
Jo vain, ja vallan mainiosti, kuten Turun filharmonisen orkesterin ensimmäinen ”oikea” konsertti sitten korona-pandemoniumin puhkeamisen jälkeen osoitti. Vaikka ohjelma, Wagneria ja Straussia, saattaakin näyttää kovasti yksipuiselta, jopa jäyhältä, se on lähemmin tarkasteltuna ja ennen kaikkea kuultuna jotain aivan muuta.
Pieni sinfonia
Wagnerilta kuultiin ”oopperoiden kylkiäisiä”, millä en kuitenkaan tarkoita mitään hakkuujätettä vaan ihkaoikeita sävellyksiä, oopperajärkäleiden musiikillisesta materiaalista uutettuja ja jalostettuja, pienimuotoisia karakteritutkielmia.
Siegfried-idyllin kohdalla on kylläkin harhaanjohtavaa liialti korostaa pienimuotoisuutta – onhan kyse parinkymmenen minuutin mittaisesta, aidosti sinfonisesta runoelmasta, jonka musiikiliset aiheet ovat pääosin peräisin Wagnerin Siegfried-oopperan suuresta loppukohtauksesta, jossa sankari Siegfried kohtaa rakastettunsa Brünnhilden.
Kapellimestari Okko Kamu kävi käsiksi tehtävään melko verkkaisin elkein eikä heltynyt minkäänlaiseen lepertelyyn tempon kanssa, kunnes vasta musiikin käänteet niin vaativat. Kamu siis toteutti uskollisesti, ilman omia vapauksia sen, minkä partituuri edellyttää.
Pieni ja suuri laulusarja
Siinä missä ensin kuultu Idylli on orgaanisesti peräisin Siegfriedistä, Wesendonck-laulut ovat Tristanin ja Isolden johdannaisia. Wagnerin muusa, Mathilde Wesendonck, säveltäjän tukijan ja turvaajan, upporikkaan Otto Wesendonckin vaimo, ei ollut kaksinen runoilija, mutta kummasti vain hänen säkeistään säveltäjä löysi käyttöainesta oopperan musiikillista sisältöä pohtiessaan.
Viisiosaisen laulusarjan kaksi ensimmäistä laulua, Engel ja Stehe still, sisältävät oopperan musiikillisia ituja vain pikkuisina välähdyksinä siellä täällä, mutta kolme viimeistä ovat toista maata.
Sarjan ydin, Im Treibhaus, on väkevä muunnelma oopperan kolmannen näytöksen alkusoitosta; lopullisessa muodossaan oopperassa se kuullaan lyijynraskaana, nelijakoisena versiona, mutta po. laulu osoittaa Wagnerin harkinneen myös ratkaisua kolmijakoisessa tahtilajissa. Päätösosa, Träume on yhtä ilmeinen sommitelma oopperan toisen näytöksen suuresta rakkauskohtauksesta.
Sen sijaa neljäs, Schmerzen, jää helposti huomaamatta verrattaessa oopperaan. Se perustuu lähes kokonaan jännittävään, rytmisesti ja harmonisesti iskevään, lyhyeen sointukulkuun, joka ilmentää Tristanin ja Isolden rakkauden väkivaltaista loppua. Se kuullaan heti toisen näytöksen alussa ja taas lopussa kuoleman jo iskiessä.
Voisin kuvitella Wagnerin miettineen tuolle idealle suurempaakin sijaa oopperan musiikissa, mutta lopulta päätyneen antamaan sille vain se pieni, mutta iskevyydessään tyrmäävä sija toisessa näytöksessä.
Fakkien välissä
Laulusarjan solistina lauloi mezzosopraano Anna Danik, jonka ääni on muuntunut hätkähdyttävästi sitten viime kuuleman. Dramaattisen sopraanon fakissa Suomessa on nykyään suorastaan runsauden pulaa: äkkiä mieleen tuleen ainakin viitisen nuorehkoa laulajaa, joiden laulanta edustaa dramaattisen sopraanon fakkia ja nimenomaan sitä. Jos siis laulajan äänessä on luontaisia edellytyksiä mezzon suuntaan, fakin vaihto on mitä ilmeisin ja oivallisin vaihtoehto.
Kysymys ei nimittäin ole välifakin laulajille pelkästään fysiologiaan perustuva ratkaisu vaan vähintään yhtä paljon psykologinen ja esteettinen – älköönkä pragmaattisuuttakaan unohdettako. Danikin ääni on korkealla alueella loistelias, mutta mezzolle tärkeässä matalassa rekisterissä ääni jää vielä liikaa lavalle eli ei kanna yleisölle saakka. Se kaipaa lisää ydintä, kirkasta sointia.
Suuri polyfonia
Konserttiohjelman päätöksenä kuultiin Richard Straussin Metamorfooseja, joka täyttää sinfonian mitat millä hyvänsä mittapuulla hyvänsä mitattuna. Se on valtava, polyfoninen tutkielma muutamasta musiikillisesta ideasta, joiden käsittelyyn säveltäjä käyttää kaiken taitonsa ihmeellisten modulaatioiden käyttelijänä.
Vielä aivan partituurin viimeisillä sivuilla säveltäjä tuntuu miettivän, voisiko kaiken lopultakin päättää duuriin… mutta ei, molliin sen on mentävä, kuten meni koko saksankielinen Eurooppa, jonka suuret kulttuurikeskukset muuttuivat mureniksi ja tuhkaksi Straussin silmien edessä. Ja suuri osa muuta Eurooppaa samalla.
Strauss näyttää mahtinsa myös soitintajana, vaikka käytössä onkin vain pieni jousiorkesteri. Ja juuri siinä myös TFO:n jousisto osoitti jämerän iskukykynsä – eihän tuosta juuri lipsuntaa havainnut, vaikka millä sihdillä olisi seulonut. Okko Kamu johti konsertin niin klassisen selkein ottein ja niin vuorenvarmoin insatsein, että niihin orkesteri saattoi turvata Straussin hyvin kompleksisessa sävelkielessäkin.
Jälleennäkeminen TFO:n kanssa elävässä konsertissa oli suuri ilo. Liene turha mainita kaikkien suuria, palavia toiveita tulevaisuuden varalle.
MATTI LEHTONEN
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti