Kamarikonsertti Sibelius-museossa 30.9.2020. Patrik Kleemola, kitara; Pia Pajala, sopraano; Erkki Lahesmaa, sello. Schubert, Hindemith, Sor, Heiniö, Gnattali, Falla.
Sopraanolaulu, sello ja kitara – ei ihan tavallisin yhdistelmä kamarikonsertin esityskokoonopanoksi, mutta hauska ja mielenkiintoinen ohjelma sillä saadaan aikaan. Sibelius-museon keskiviikkoillassa oli teemoja, kokoavia ideoita ja kontrasteja, varsin sopusuhteisina annoksina.
Schubert jos kuka edustaa tietysti saksalaista laulutaidetta klassisimmillaan, mutta musiikkiin saadaan mukavan uutukainen tuntu, kun tuttu piano-osuus soitetaan Tilman Hoppstockin kitarasovituksena.
Pia Pajala lauloi illan aluksi moitteettoman huolitellusti ja detaljoidusti vuoden 1815 tienoilla Goethen runoihin sävelletyt numerot, joihin Kleemolan kitarointi istui kuin nakutettu.
Tylsästä tunteelliseksi
Paul Hindemithiin on kaiken kattavasti leimattu etiketti ”maailman tylsin säveltäjä”, ja kerrottakoonpa sekin, että juuri tällä epiteetillä hänet esiteltiin meille nuorille opiskelijoille musiikkiopistossakin, tosin kauan, kauan sitten...
Esimerkiksi keskiviikkona kuultu sonaatti soolosellolle Op. 25, nro. 3 osoittaa suorastaan vastaan sanomattomasti vallan päinvastaista, eli ettei Hindemithin sävelilmaisu ole laisin kovinkaan kaukana romantiikan tunnemaalailusta.
Emootion välittäminen on tietysti suurelta osin kiinni esityksestä, ja Erkki Lahesmaan antaumuksellinen tulkinta löysi herkästi niin musiikin aggressiiviset kuin hauraatkin piirteet.
Espanjan lauluherkkuja
Aika monelle musiikin kuulijalle Fernando Sor merkitsee ensisijaisesti kitaramusiikkia. Sitäkin hauskempaa oli kuulla häntä vokaalisäveltäjänä neljässä ensimmäisessä numerossa 12 seguidillan kokoelmasta 1800-luvun alkuvuosilta.
Vaikka ajankohta onkin sama Schubertin kanssa, sävelkieli poikkeaa huomattavasti. Muuttujia ovat jokseenkin kaikki parametrit, melodiakaarrosten sävelsisältö, harmonia ja sen painotukset, rytmi ja fraseeraus.
Myös Kleemolan ja Pajalan esitys noudatti tehtävän vaatimuksia. Dynamiikka ja aksentointi oli kulmikkaampaa ja laaja-alaisempaa. Olisin mieluusti kuunnellut sarjan kaikki 12 osaa – näihin ei nimittäin juuri koskaan törmää konserteissa, ainakaan Suomessa, ja kuitenkin on kyse suuresta säveltaiteesta.
Hauska ja lennokas kitarasonaatti
Konserttiohjelmassa varmastikin – ja ansaitusti! - suurimman huomion sai loppukesästä Tampereella kantaesitetty Mikko Heiniön kitarasonaatti.
Heiniö ei ole ennenkään katsonut karsaasti musiikillisten ideoiden poimimista perinteisen säveltaiteen ulkopuolelta, mutta kuitenkin hän viime kädessä sorvaa nuo ideat täsmälleen omaan musiikilliseen tyyliinsä sitä mukaa, mitä kukin teos tarvitsee.
Kitarasonaattikin suorastaan vilisee hauskasti ja nokkelasti käytettyjä viitteitä populaarimman musiikkityylin suuntaan.
Intro vivahtaa latinalaiseen kulttuuriin niin harmonian kuin kipakan rytmiikankin kautta, ja osan motorinen energia muodostaa nasevan kontrastin Rubato-osalla, jonka viipyilevässä elegisyydessä saattaa kuulla kaukaisia kaikuja Heiniön 80-luvun laulusarjasta Vuelo del alambre.
Sonaatin ydin on kuitenkin Rondo, jonka rhythm and blues -estetiikka napsahti lujasti ikuisen blues-fanin korvaan. Sävelkieli kaikkine hitaaksi stilisoituine shuffle-komppeineen, voimasointuineen ja slide-putkella soitettuine tuokioneen herkisti minut sydänjuuria myöten. Olisi voinut ounastella minä hetkenä hyvänsä jonkun Muddy Waters – tai Allman Brothers -hahmon putkahtavan ilmielävänä esiin musiikin uumenista!
Sonaatin Coda oli mitä pitikin, edellä kuulluuista ideoista taiten nivottu, vauhdikas koonnos.
Kepein sävelin päätökseen
Brasilialaisen Radamés Gnattalin sonaatti sellolle ja kitaralle(1906-88) jäi tässä konserttiohjelmassa vääjäämättä sivurooliin – siinähän nousevat lähinnä esiin pehmeästi keinuvat lattarirytmit ja hiukan viihdemusiikkiin vivahtavat harmoniat.
Ehtoo päättyi Nana-osaan Manuel de Fallan usein esitetystä seitsenosaisesta espanjalaisten kansanlaulujen kokoelmasta. Teosta esitetään yhtä lailla laulettuna kuin jousisoittimellakin soitettuna, mutten ennen ollut kuullut versita triolle.
Tulema oli kuitenkin melko simppeli sopraanon tulkitessa ensimmäisen säkeistön sellon osuuden jäädessä lähinnä toisen säkeistön esittämiseen.
MATTI LEHTONEN
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti