Voiko Richard Wagnerin Parsifalin esittää jollain muulla tavoin kuin täsmälleen säveltäjän partituuriin osoittamalla tavalla? Vaikeaa. Kysymys on joko aivan fundamentaalinen tai kokonaan triviaali – tai jotain siltä väliltä. Samoin vastaus.
Itse katsoisin, että yleisesti ottaen vähimmäisvaatimus on se, minkä juuri partituuri edellyttää. Visuaalinen toteutus on toinen juttu, sillä onhan oopperanäyttämölläkin ihan tuikitavallista tehdä visuaalisesti valtavan loistokas toteutus – lavasteiden ja pukujen lisäksi huikaisevat valot, projisoinnit, näyttämökikkailun ihmeet, pyrotekniikka…
Ja samanaikaisesti on ihan pätevää tehdä äärimmäisen pelkistetty näyttämötoteutus ja jättää lähes kaikki pelkän tekstin ja musiikin yleisössä mielen sisällä nostattamien näkymien varaan. Myös kokonaan konsertantteja esityksiä tehdään.
Urut orkesterina
Mutta miten ja millä ehdoin kajota partituuriin? Yksi huimapäinen harppaus uudelleentulkinnassa otettiin vastikään Eurajoella, missä koko teos (leikkauksia tosin tehty) esitettiin kirkossa urkujen kanssa. Todellakin huimapäistä.
Voi varmaankin sanoa, että mestariteokseen oli kajottu varsin kovakouraisesti jättämällä kokonaisia kohtauksia pois. Toisaalta etenkin teoksen alkusoittoa, ensimmäisen näytöksen välisoittoa (Verwandlungsmusik) ja kolmannen näytöksen ns. Pitkäperjantain ihmettä esitetään usein pelkkinä orkesterinumeroina ilman, että kukaan perään huutelee.
Ja edelleen, jos joku basso esittää konsertissa vaikkapa Gurnemanzin monologit teoksen ensimmäisestä ja kolmannesta näytöksestä, sitä pidetään täysin normaalina konserttikäytäntönä. En muista kuulleeni puhuttavan teoksen silpomisesta noissa yhteyksissä.
Ja vielä, millaiset ovat vaikkapa juuri Länsi-Suomessa, Eurajoen seuduilla musiikin ystävien mahdollisuudet päästä kuulemaan Parsifalin ihmeellistä musiikkia livenä? Niinpä niin, nyt kuultu Eurajoki Bel Canton toteutus antoi monelle mahdollisuuden saada vahva ja ainutkertainen kokemus – aito sellainen – tästä musiikista!
Sankari Laspas
Ensimmäinen suuri kysymys on, ”mites orkesteri”? Eurajoella ei ole vaikkapa Mikkelistä poiketen kirkkoa, johon mahtuu kokonainen sinfoniaorkesteri – ainakaan samanaikaisesti yleisön kanssa. Puhumattakaan asian taloudellisesta puolesta.
Asia oli ratkaistu urkujen käytöllä, ja ratkaisun toteuttajana urkuri Ilpo Laspas oli minusta illan suurin sankari. Laspas siis soitti järkyttävän nelituntisen musiikkirupeaman omana sovituksenaan, mikä urkumusiikin historiaan merkittäköön. Vaikkeivät Eurajoen urut – 31 äänikertaa – olekaan suurensuuret eivätkä tyypiltään ns. orkesteriurut, ne tarjoavat silti monenlaisia mahdollisuuksia sointiväreillä maalailuun.
Ehkä eniten jäin kaipaamaan avarampaa sointituntua, siis kaikua, joka lähinnä olisi saavutettavissa vaikkapa Keski-Porin kirkossa taikka Uudenkaupungin uudessa kirkossa. Sitä olisi tarvittu kipeimmin noissa mainitsemissani ensimmäisen näytöksen kohdissa.
Toisaalta pienehköillä uruilla soitettuna Wagnerin musiikin monet ihmeelliset harmoniat tulivat aivan uudella, sanoisinko konkreettisella tavalla esiin, mikä olikin hyvin jännittävä kokemus. Sadan hengen orkesteria urut eivät mitenkään voi korvata, mutta niiden tilalle se voi antaa aivan uusia musiikkikokemuksia.
Osaavat solistit
Eurajoella oli satsattu solistiensembleen, joka olikin suorastaan hämmentävän kovatasoinen. Nimiosassa lauloi tenori Tuomas Katajala. Olen siinä määrin vanhan liiton miehiä, että minusta lyyrinen tenori ei ole paras ratkaisu tähän rooliin, mutta siihen negatiiviset kommenttini loppuvatkin.
Katajala laulaa henkeä salpaavan kauniisti ja musikaalisesti, sopusuhtaisesti fraseeraten. Hänen soundinsa on nimenomaan saksalainen, vaalea, herkkä ja taipuisa, ja viimekädessä, jos unohdetaan esitysperinne ja painotetaan tekstin sisältöä, mikään ei oikeastaan estä lyyristä tenoria tarttumasta tähän, kunhan legato ja volyymi riittävät muutamiin kriittisiin kohtiin.
Mika Kareksen basso jymisee Gurnemanzin tehtävässä resignoitunutta viisautta ja suuruutta. Vaikka rooli onkin enemmän mittapuu äänen kauneudelle kuin voimalle, Kares teki vavahduttavan vaikutuksen kolmannen näytöksen kohdassa, jossa Gurnemanz oivaltaa Parsifalin olevan kaivattu Graalin pelastaja.
Kareksen basso soi kautta linjan ylväästi, vaikka aivan lopulla hän hiukan himmasi äänen jännitettä korkeissa sävelissä, mitä en kuitenkaan pannut suuresti pahakseni.
Tuija Knihtilä on tällä haavaa maamme ylivoimaisesti paras Kundryn esittäjä. Äänensä puolesta sopraanon ja mezzon väliin putoava, ilmaisuvoimainen ja volyymiltaan huikea laulaja sai hyvin moniselitteisestä, neuroottisesta roolihahmostaan irti sangen paljon. Korkeat fortissimot tosin voisivat olla siellä täällä vähemmän leikkaavia sävyltään.
Erik Rousin ääni lienee jonkinlaisessa muuntumisvaiheessa tai muussa kehitystilanteessa. Edellisen kerran kuullessani hänellä oli pehmeä, nuoren miehen basso, jossa mahdollisuuksia taipua moneenkin suuntaan. Tällä haavaa Rousi laulaa korkeahkolla, vaalealla baritoniäänellä, joka ei oikein vapaudu ja avaudu täyteen volyymiin ja soinnilliseen loistoon. Hyvin syvällisesti ja musikaalisesti hän silti esitti kärsivän kuninkaan, Amfortaan osan.
Samuli Takkula on kovan luokan esittäjä kertomuksen pahiksen, Klingsorin roolissa. Takkulan baritoni on toki monta pykälää vaaleampi kuin monien osan muinaisten esittäjien, joista suurimmat ovat enemmänkin bassobaritoneja. Takkula sai linjakkaalla baritonillaan kuitenkin rooliin juuri oikeaa, tyylikästä mutta raakaa karakteria.
Titurelin pienehkön mutta tarkoin karakterisoidun bassoroolin lauloi Markus Suihkonen, jonka ääni kuulostaa sisältävän potentiaalia isoon uraan. Graal-ritari Kalle Virtanen piti asiansa hyvin hanskassa niin soinnin kuin tekstinkin puolesta.
Tyylikäs visualisointi
Palatkaamme vielä Parsifalin visuaaliseen osuuteen Eurajoella. Solistit lauloivat osuutensa urkuparvelta lukuunottamatta Titurelia, jonka repliikit kuultiin saarnastuolista.
Esitys oli visualisoitu tyylikkäästi valoin ja projisoinnein, joita heijastettiin kirkkosalin seiniin ja kattoholveihin. Parsifal ei kaipaa tässä mielessä paljon: ei paljon toimintaa tai touhua, ei juoksemista, ei taistelua, tanssia tai tulipaloja – mutta se omalaatuinen mystinen taikapiiri voi visuaalisuuden suunnasta auttaa myös musiikin omaksumista.
Säveltäjä Richard Wagnerin itse kirjoittaman Parsifalin libreton kuuluisimpiin säkeisiin lukeutuu toteamus, ”tilaksi muuttuu täällä aika”, jota onkin ahkerasti tutkittu ja analysoitu. Eurajoella samasta ideasta saatiin aavistus – tästä näkökulmasta ainakin häivähdys ihmeellisen teoksen ytimestä.
MATTI LEHTONEN
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti