Kaisa Kraftin (sopraano) ja Anni Collanin (piano) Wagner-konsertti Hirvensalon taidekappelissa 4.10. 2020. Monologeja ja aarioita oopperoista Valkyyria, Lentävä hollantilainen, Tristan ja Isolde, Tannhäuser, Siegried ja Jumalten tuho.
Kun aariaresitaali alkaa ns. Valkyyrian kutsulla, juuri sillä maineikkaalla Hojotoho-huudolla, voi olla varma, että jotain tavanomaisesta poikkeavaa on luvassa. Sopraano Kaisa Kraftin ja pianisti Anni Collanin konsertti lauantai-iltana sisälsikin kompaktissa paketissa jokseenkin kaikki tunnetuimmat – ja vaativimmat – sopraanotuokiot Wagnerin keskeisestä tuotannosta.
Kraftin laulannan suuri avu on korkeiden sävelten ja suuren dynaamisen skaalan helppous: esimerkiksi juuri mainitun Valkyyria-numeron korkeat c:t ja h:t tulevat näennäisen vaivattomasti kevyesti ja mikä tärkeintä, huippukvaliteetilla, ilman kirkumista tai päkistelyä. Muutamin kohdin tosin mietin, että siinä viivaston yläreunan tienoilla (e-f-g) sointi voisi olla vielä kimmeltävämpi.
Kaikkineen Kraftin on sävyltään kirkas, säkenöiden soiva sopraano, hiukan Birgit Nilssonin suuntaa, jos nyt vertailukohtaa vasiten haetaan.
Brünnhilden sotaisalle deklamoinnille on hyvänä vastapainona Isolden lemmenkuolon pianissimosävyt; nekin toteutuvat aidon kuuloisesti vain silloin, kun äänen pohjana on riittävä forte-arsenaali. Kraft annosteli dynamiikan herkästi ja musikaalisesti, luontevasti musiikin ja tekstin vaatimusten mukaan.
Sentan balladi oopperasta Lentävä hollantilainen asettaa toisenlaisen haasteen, kun ensimmäinen vaikeus ei ole sen enempää volyymi kuin korkeuskaan. Sen sijaan tehtävä kysyy psykologista silmää, tarinoitsijan kertojanlahjoja ja pienoisdramatiikan rakentelun varmuutta. Kraft oli tehtävän tasalla.
Sieglinden monologi Du bist der Lenz Valkyyriasta ja Elisabethin Halle-aaria Tannhäuserista edustivat ohjelman lyyrisempää laitaa. Kumpikin on luonteeltaan valoisa ja luottavainen, riemukaskin, ja kenties Kraft voisi niissä koettaa löytää huipennoksiin kuulaamman sävyn selvästi kevyemmässä volyymissa.
Kraftin vahvuuksiin kuuluu myös tekstin sisäistetty ja syvällisesti ymmärretty toteuttaminen, artikulointeineen. Tältä kantilta pohdin Brünnhilden Ewig war ich -monologin (jonka musiikin Wagner muuten käytti myös hiljattain Turussa kuullussa Siegfried-idyllissä) tulkintaa. Laulumelodia lähtee liikkeelle mollissa, lähes uskonnollisen hartain ja juhlallisin sävyin. Monologin edetessä sävy asteittain kevenee, käy aistillisemmaksi ja eloisammaksi. Tämän prosessin voisi varmaankin toteuttaa vielä kouraantuntuvammin.
Ja jos Hojotoho on repäisevä avausnumero konsertille, se tuskin voisi päättyä järisyttävämmin kuin Jumalten tuhon päätösmonologiin Starke Scheite, jossa Brünnhilde lopulta tajuaa pintatasolla joutuneensa petoksen välikappaleeksi ja syvemmässä mielessä koko maailman olevan hukassa ja lopulta uhraa itsensä tuhon välttämiseksi.
Numeron laulutekniset, muut musiikilliset ja psykologiset haasteet ovat valtavat. Laulun jännitteen on kannettava myös pitkien taukojen yli, sen on pysyttävä kiinteänä matalissa, resitatiivimaisissa kohdissa ja lopulta noustava huikeaan lentoon korkeissa forteissa. Kraft voisi vielä jalosta matalimpien taitteiden soinnillista intensiteettiä – tunnelma ei saa purkautua, vaikka kurkku hetken lepäisikin.
Anni Collanin epäkiitollinen tehtävä oli illan mittaan esittää pianolla jättiläisorkesteria, ja huolimatta apparaattien epäsuhdasta hän sai musiikista suvereenin otteen.
MATTI LEHTONEN
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti