Eeva Rysä, sello ja Jouko Laivuori, piano Wäinö Aaltosen museossa 27.10.2020. Ludwig van Beethoven, Minna Leinonen, Maija Hynninen, Kurt Weill, Arvo Laitinen.
250-vuotisjuhliaan viettävä Ludwig van Beethoven tarjoaa tuotannossaan painokasta musiikkia ihan jokaiselle, joka vain suinkin tarvitsee esitettävää konserttiin, ja tämähän on meneillään olevan vuoden mittaan monin tavoin ja tahoin kuultu ja nähty.
Vaikkapa nyt sonaatti pianolle ja sellolle op. 5, g-molli. Voisiko enää enemmän sellokirjallisuuden ytimeen yhdellä teoksella mennä – tavanomaista mutta silti koskettavaa ja mietityttävää säveltaidetta.
Juuri sillä sellisti Eeva Rysä ja pianisti Jouko Laivuori aloittivat konserttinsa Turussa, Wäinö Aaltosen museossa. Taiteilijoiden tulkinta oli sulavalinjainen ja siro, mutta Adagioksi kirjattu avausosa oli kylläkin sangen vauhdikas – palveli silti kokonaisuutta hyvin.
Illan mittaan kuultiin myös kaksi kantaesitystä.
Minna Leinosen soolosellokappaleen A Wish sävelkieli on ilmaisultaan ja estetiikaltaan mitä perinteisintä, suorastaan romanttista, jopa hempeää, mutta samaan aikaan sävelsisältö on modernia, sävellajeja kaihtavaa joskin niiden tuntumassa operoivaa. Teoksen kokonaiskaarroksen takaa voi aistia romanssin, aarian tai muun perinteisen karakterikappaleen, jonka huipennoskin on taiten rakennettu espressivo-henkiseksi.
Tehokkaana kontrastina edelliselle kuultiin Maija Hynnisen Bounce sellolle ja preparoidulle pianolle. Hynninen käyttää teoksen musiikin rakennusaineina pelkästään erilaisia efektitehoja: rahinaa, kitinää, naputusta, kilahduksia, glissandoja, vingahduksia jne., ja päälle päätteeksi pitkin museon kivilattiaa pomppivat pingispallotkin osoittivat oman sonorisen ilmaisuvoimansa. Kuultavat äänet muodostavat silti napakan kokonaisuuden.
Rysän ja Laivuoren konsertti jatkui Kurt Weillin sonaatilla (1920), joka olikin kaikin tavoin ohjelman keskiössä.
Weill on tuttu lähinnä myöhemmästä tuotannostaan, jossa hän keskittyi puhtaan klassisen musiikin asemesta näyttämömusiikkiin ja kabareehen. Teosten sisältö sivalsi voimakkaassa nousukiidossa olleen natsiaatteen taidepoliittisen siiven arvoja siinä määrin ja sillä nasevuudella, että syntyperältään juutalaisen Weillin oli pakko karistaa kotimaansa Saksan tomut jaloistaan ja muuttaa ensin Ranskaan 1933 ja pari vuotta myöhemmin Yhdysvaltoihin.
Sellosonaatissa Weill on kuitenkin suorastaan hämmentävällä tavalla taitava 1900-luvun alkupuolen taidemusiikin keinovarojen käyttäjä. Jos kohta pohjavireenä onkin romantiikka, säveltäjä tuntee myös impressionismin väripaletin. Weill ei käytä tätä alustaa kuitenkaan samalla tavalla kuin vaikkapa Ravel (päätösosaa lukuun ottamatta), vaan enemmänkin uusklassikojen tyyliin.
Rysän ja Laivuoren paneutumisen Weilin estetiikkaan saattoi havaita aivan erityisen hermoherkkänä kontaktina musisoinnin hienoimpien detaljien toteuttamisessa. Sonaatti on suuri teos niin raameiltaan kuin sisäiseltä ilmaisultaankin, ja muusikoiden esitys sai tuon kaiken esiin.
Ja jottei konserttiohjelman yllätyksellisyys tähän hiipuisi, jäljellä oli vielä yksi hämmästyttävä kappale sello-piano-kirjallisuuden aarrearkusta, Arvo Laitisen sarja sellolle ja pianolle, op. 7.
Arvo Laitinen (1893-1966) oli säveltäjä, muusikko ja pedagogi, mutta valitettavasti yleisimmin hänen nimensä mainitaan puhuttaessa suomalaisista kansallissosialisteista. Laitinen ei itse pitänyt natsivakaumustaan piilossa, vaan esimerkiksi sävelsi vielä 1960-luvulla teoksen nimeltä Johtajani.
Mutta tähän sarjaan. Laitinen ei suinkaan ollut säveltäjänä mikään eilisen teeren poika vaan vallan osaava tekijä. Sello-piano-sarjaa leimaa suorastaan pidäkkeettömän vuolas melodisuus, jonka rönsyilevä monipolvisuus alkaa lopulta viedä pohjaa teoksen rakenteelta. Laitinen kirjoittaa sellolle kohdin aivan huikean virtuoottista satsia, juoksutusta juoksutuksen jälkeen, minkä Rysä kuiten soitti kuin vettä vaan.
Päätösosa, Keväälle on minusta onnistunein, luonnehdittavissa lähinnä romanssiksi, serenadiksi tms., ja sellaisenaan sillä voisi olla asemansa konserttiohjelmissakin erillisenä numerona, ja toisaalta Laitinen itse olisi vallan hyvin voinut nostaa sen vaikkapa sonaatin hitaaksi osaksi, kuten kaverini Lauri Mäntysaarikin huomautti konsertin jälkeen.
Viisiosainen sarja on maannut esittämättömänä vuosikymmenet muun muassa siksi, että neljännen osan, Jättiläiskärpänen, pianostemma on kadonnut; nyt kuultiin säveltäjä Kimmo Hakolan rekonstruktio osasta.
MATTI LEHTONEN
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti