Perinteistä ja uutukaista kitaralla

 

Patrik Kleemola ja Timo Korhonen, kitara Sibelius-museossa 20.10.2021. J. S. Bach, Seppo Pohjola, Franz Schubert.

Turku ei varsinaisesti ole mikään Lontoo. Niin totesi muuan opettajani aloittaessani opintojani yliopistossa runsaat 36 vuotta sitten. Tällä hän tarkoitti sitä, ettei konserttitarjonta ole mitenkään ylitsepursuavan runsasta näillä seuduin.

Maksaa kuitenkin vaivan kertoa, mitä opettaja seuraavaksi sanoi: ”mutta kyllä täällä aika paljon koko ajan tapahtuu” – ja siinäpä onkin se knoppi. Tälläkin viikolla – korona-infernon alkaessa hellittää ja työskentelyperiodin ollessa kiivaimmillaan – konsertteja on lähes päivittäin, kaksinkin kappalein.

Keskiviikkona nautittiin Sibelius-museossa kitaramusiikista, vieläpä kahden soittajan musisoinnista. Suomalaisen kitaramusiikin grand old man – hmm., jos nyt ikäistäni miestä saa vanhaksi kutsua – aloitti Johann Sebastian Bachin kolmannella luuttusarjalla, jonka osat hän karakterisoi vuorenvarmalla tyylillä ja tarkkuudella.

Illan odotetuin numero oli kuitenkin Seppo Pohjolan uunituote soolokitarakappale Kaiun, jonka Patrik Kleemola soitti. Paitsi että Kleemola on yksi aktiivisimmin konsertoivista nuorista suomalaismusikoista, erityisesti hänen ahkeruutensa ja toimeliaisuutensa uuden musiikin kentällä on ihailtavaa.

Kleemolan tilaamien ja kantaesittämien uusien kitarateosten määrä nousee jo 50 paremmalle puolelle.

Säveltäjä Pohjola kertoi Kleemolan tilanneen ”ison kappaleen” – ja sellaisen hän toden totta oli saanut. Paisti että uutukaisen kesto on 20 minuutin luokkaa, Kaiun käy läpi lähes ensyklopediseen tapaan kitaran ilmaisumahdollisuuksia.

Tarkoitan nimenomaan perinteisiä mahdollisuuksia. Tunnen Pohjolan vanhastaan enemmän perinteiden jatkajana kuin niitä mullistavana säveltäjänä. Pidän häntä traditionalistina, millä tarkoitan perinteen kaikinpuolista tuntemusta, hallintaa ja hyödyntämistä. Esimerkiksi uusia soittotekniikoita tahi viritystapoja Pohjola ei kitarauutuudessa sovella.

Kaiun alkaa alleviivatun selväpiirteisellä, homofonisella sointusatsilla. Sävelkielen monoliittisyyttä on vielä tehostettu urkupisteillä eli soinnusta toiseen yksi sävel pysyy sitkeästi paikallaan. Ikuisesti koraalisatsikaan ei voi jatkua, ja pianpa jämpti sointusatsi saa rinnalleen perinteisistäkin perinteisimmän soittokuvion, jonka termiä hiukan venyttämällä voisi nimetä albertinbassoksi.

Yhä vilkkaammaksi ja virtuoottisemmaksi käy satsi, kun säveltäjä viljelee huikeita, niin tasa- kuin triolijakoisesti artikuloituja juoksutuksia. Tyylikkään kokonaisdramaturgian mukaisesti Kaiun saavuttaa vielä huipennoksen jälkeen rauhan, raukeuden – miten se itse kukin haluaa kokea.

Konsertin päätökseksi oli tarjolla vielä Julian Breamin fantastisen hieno sovitus Franz Schubertin jousikvartetosta D. 173, jonka kitaristit tuntenevat vain nimellä Duo, a-molli. Korhonen ja Kleemolan soittivat teoksen jonkin verran verkkaisemmassa tempossa ne jokuset esitykset, jotka olen teoksen alkuperäisessä, kvartettiasussa kuullut. Minua tuo ei haitannut, päinvastoin.

                                                                                       MATTI LEHTONEN