Olli Kortekankaan ooppera Koria täti, kantaesitys Turun kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä 17.12.2021. Libretto Tommi Kinnunen; ohjaus Pertti Sveholm; lavasteet Jani Uljas; puvut Tiina Valkama; valot Timo Alhanen. Päivi Nisula, sopraano; Jukka Nykänen, piano ja musiikin johto; Henna Jämsä, klarinetti; Aino Nisula, lyömäsoittimet. Saaristo-oopperan tuotanto.
Muistisairaan, unohdetun vanhuksen maailma tuntuu pakostakin meille kaikille tavallisen arjen ja elämän syrjässä roikkuville vieraalta, kaukaiselta. Jo määre ’unohdettu’ sen sanoo: hänen tilanteensa tietää vain unohdettu itse.
Tommi Kinnusen libretto uutuusoopperaan Koria täti perustuu todellisuuteen, kirjoittajan muistoon tapauksesta eräässä pohjalaistalossa taannoin. Vanha emäntä on sairastunut dementiaan, ja hänet on teljetty yksinäiseen huoneeseen seuranaan vain muistot ja ne vähäiset näkymät, jotka ikkunasta aukeavat.
Monologioopperan osaaja
Olli Kortekankaalle tällainen asetelma vaikuttaa sopivan hyvin luontevasti oopperan lähtökohdaksi – tunnetaanhan hänet jo vanhastaan monologioopperan osaajana. Ensimmäinen teos tällä alalla oli Oma vika, itsemurhan tehneen tyttären isän tuntojen luotaus vuodelta 2015, ja jälkimmäinen Ende und Beginn, natsien vangitseman ja murhaaman papin kertomus, joka kantaesitettiin vastikään elokuussa.
Kaikissa taustalla on todellisuus, mikä ei tietenkään sinänsä ole siirrettävissä näyttämöteokseksi. Korian tädin tapaan edeltäjissäkin on kyse pienen ihmisen suuresta tragediasta, joka draamaksi muuttuakseen kuitenkin vaatii ytimen, dramatisoinnin.
Koria täti alkaa kuvauksella siitä, miten vanha nainen etsi kuumeisesti huoneensa muutamaan laatikkoon kadonneista vanhoja kiiltokuvia – niiden mukaan hän on kutsumanimensäkin saanut. Dementikon vähäiset ajatuksentyngät harhailevat siinne tänne, muistoja vallasta ja voimasta, lapsista ja lopulta kaiken hiipumisesta ja kutistumisesta yhden huoneen kokoiseksi imperiumiksi.
Iskevä musiikkidramaturgia
Koria täti on kuin musiikkidramaturgian oppikirja. Säveltäjä yhdistelee suvereenisti erilaisia tyylejä ja keinovaroja tavalla, joka on tehossaan samaa luokkaa kuin vaikkapa Alban Bergin oopperat.
Tädin vähäistä ajatuksenjuoksua Kortekangas sävelittää monin kohdin hyvin epädramaattisella musiikilla, kuten sooloklarinetin pitkä, polveileva melodia. Tädin replikointi on suuresti melodraamaa, puhetta musiikin säestyksellä.
Draama tiivistyy, kun täti näkee ikkunasta naapurin tytön tuomassa joulukukkaa, tytön, jolle hän on aikoinaan antanut muutaman korean kiiltokuvan. Mutta tyttö ei tulekaan tädin luo, täti ei saakaan edes nähdä joulukukkaa. Täti voi vain kuunnella oven raosta, nuuskia ilman tuoksuja. Musiikki tiivistyy äärimmäisen tiheäksi, polyfoniseksi kentäksi, kun tädin suru paljastuu kaikessa karuudessaan.
Lopun hiipuessa eräänlaiseksi elegiaksi säveltäjä päätyy vapaatonaalisesti yhdisteltyihin kolmisointuharmonioihin. Tuska väistyy, tilalle tulee hiljainen apatia ja ahdistus. Kaikki jatkuu samana.
Täydellinen toteutus
Uutuusoopperan näyttämötoteutus ei suuria vaadi, vain ankea huone laatikoineen ja kulahtaneine vaateparsineen.
Ohjauksen tarkkuus on sitäkin olennaisempaa. Tädillä on oman suuruuden muistot, asema muita vahvempana ja isompana: ”Me ollahan trappua ylempänä muita.” Vanhan naisen ahdinko taas on raadollista, kaunistautuminen parin papiljotin kiertämistä ja vanhan villashaalin kietomista harteille.
Kun keinovarat ovat pienet, vähäinenkin ele merkitsee. Oopperan ainokaisen roolin esittäjä Päivi Nisula todella panee itsensä likoon niin laulullisesti kuin gestisestikin, ja ohjaaja Pertti Sveholm saa aiempien, runsaan kymmenen oopperaohjauksen jälkeen komean sulan hattuunsa.
Pienen soitinyhtyeen musisointi on kellontarkkaa. Kuten todettu, musiikin tyylit ovat monet ja haasteet sitä myöten. Jukka Nykäsellä oli pieni ensemble hallussaan, ja klarinetisti Henna Jämsä ja lyömäsoittaja Aino Nisula soittivat osuutensa nappiin.
MATTI LEHTONEN
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti