Tyylikästä taidetta perinteen ja uutukaisen rajalla

 Lauri Mäntysaaren Vigilian uudistetun kokonaisversion kantaesitys Turussa, Martin kirkossa 18.4.2022. Key Ensemble, joht. Teemu Honkanen.

Harvalla suomalaiseen luterilaiseen tai uskonnottomien tahi muuta uskontoa tunnustavien kansalaisten valtaväestöön lukeutuvalla henkilöllä on juuri minkäänlaista tuntumaa ortodoksiseen kirkkomusiikkiin, sen muotoihin ja perinteisiin. Oma kontaktinikin on syntynyt pääasiassa muutaman teoksen sekä muutamien konserttien ja levytysten pohjalta.

Lauri Mäntysaaren kuorosävellys Vigilia kaksinkertaistaa suomalaisten vigilioiden lukumäärän; edellisen on tunnetusti Einojuhani Rautavaaran kynästä. Mäntysaaren sävelkielen voisin tässä teoksessa sanoa sijoittuvan lähemmäs tonaalisuutta kuin mitään kokeellista tai jälkisarjallisuuteen viittaavaa sävellystapaa.

Mäntysaari onnistuu virittämään musiikkinsa perinteen ja uuden, omintakeisen ilmaisunsa välille. Olennaista on siirtymän kirjoittaminen – säveltäjä ei juurikaan asettele asioita vastakkain, törmäyskurssille, vaan nivoo ne eri tavoin toisiinsa, ja esimerkiksi harmonian tihenemisestä kolmisoinnusta lähes klusteriin syntyy orgaaninen prosessi.

Siltä osin, kuin ortodoksista kirkkomusiikkia tunnen, homogeenisen sointusatsin, siis ihan tavanmukaisten tonaalisuuden puitteissa liikkuvien sointujen yhdisteleminen vaikuttaa tapahtuvan hieman erilaisin säännöin kuin länsimaisessa koraalissa; viittaan ennen kaikkea rinnakkaisintervallien käyttöön.

Suuren skaalan polyfonia puolestaan ei ole aivan tavanomaista ortodoksisessa musiikissa. Niinpä Mäntysaarikin käyttää sitä hyvin pienessä mittakaavassa ja tarkoin annosteltuna tehokeinona – ei siis mitään fuugia, kaanoneita tai sen sellaisia. Eniten tilaa polyfonia saa Vigilian jälkipuoliskon osassa Jumalansynnyttäjän kiitosvirsi, joka tältä osin huipentaa koko teoksen.

Musiikin kompleksisuus ylimalkaan lisääntyy teoksen loppua kohti. Harmonia tiivistyy loppupuolen Suuressa ylistysveisussa, ja teoksen päättävässä Loppusiunauksessa rytmiikkakin on riemukkaan kirjavaa.

Vigilia on ennen kaikkea kuoroteos, mutta solisteillakin on suurta sanottavaa – etenkin tenorisolisti toimii monin kohdin eräänlaisessa esilaulajan roolissa. Säveltäjä käyttää kuoroilmaisua paletin leveydeltä, esimerkiksi puhekuorolla on iso asema. Huomion arvoista on myös mikrointervallien hienovarainen hyödyntäminen.

Teos asettaa etenkin kuoron bassoille aimo haasteen: jotta erinäiset soinnut kuulostaisivat erityisen meheviltä, vaaditaan resursseja kontraoktaavia myöten. Ihmisääni on kuitenkin merkillinen instrumentti: vaikka laulajan ääniala olisikin baritoni, kurkussa voi hyvinkin olla rahkeet niin matalien sävelten tuottamiseen, että varsinaisella bassolaulajakin on hankaluuksia.

Key Ensemble sai kaiken kuulostamaan täyteläiseltä ja mehevältä. Tuttuun tapaan balanssi on mitä mainioin ja rytminen eksaktius parasta laatua. Teoksen levyttämistä ajatellen joitakin alukkeita pitäisi ehkä vielä hioa.

Paitsi säveltäjä Lauri Mäntysaarelle myös kuoronjohtaja Teemu Honkaselle tämä oli iso sulka hattuun. Maininnan ansaitsevat myös isoimpien soolo-osuuksien laulajat, tenori Teemu Mustonen ja sopraano Maikki Säikkä.

 

                                                                 MATTI LEHTONEN