Kaikenkirjavaa, kevyttä ja henkevää

Naantalin musiikkijuhlat 10.6.2022 Naantalin kirkossa.

Perjantai-illan konsertti avasi avaria näkymiä kamarimusiikin kevyempään ohjelmistoon aina otsikosta alkaen, Tansseja tähtien kanssa.

Bachin orkesterisarjaa kuunnellessa mieleeni juolahti, mahtoiko säveltäjä itse osata tanssia – miten ketterästi jalka nousi vantteralla muusikkosuvun vesalla, joka huolimatta monumentaalisesta urastaan kirkkomuusikkona loi huomattavan tuotannon myös hovin tarpeisiin kirjoittaen mm. tansseja?

Bachin sarjoja ja partitoja erilaisille esityskokoonpanoille ei ole samalla tavoin leimattu toisarvoiseksi musiikiksi kuin esimerkiksi Mozartin säveltämä tanssimusiikki, vaikka erilaiset karakterisoidut tanssiosat rytmeineen ja muine käytänteineen seuraavat juuri barokkitanssiaisten traditiota. Kirjoittiko Bach siis tanssinsa kuunneltaviksi vai tanssittaviksi?

Olkoon se sivuseikka. Hyvältä ne kuulostavat vaikkapa siten esitettyinä kuin Naantalissa. Esitys ei millään erityisellä tavalla tavoitellut autenttista barokkihenkeä, mutta Bachin musiikki on siinä määrin universaalia, että se toimii mutkattomasti, kunhan vain esittäjät ovat sitä tasoa kuin perjantaina.

Ja tanssirytmein jatkettiinkin. Astor Piazzolla (1921-92) on konserttitangon suurin mestari, saman kaliiperin säveltäjä kuin vaikkapa J.S. Bach ja Johann Strauss omalla alueellaan. Grand Tango on konserttimusiikkia enemmän kuin tanssittavaa, mihin vaikuttavat myös säveltäjän jazzista ottamat elementit, jotka kuuluvat ennen kaikkea musiikin harmonioissa.

Sellisti Young Songin ja pianisti Oliver Triendlin esitys oli silkkaa tulta ja tappuraa.

Francis Poulenc on ilmiselvästi Piazzollan hengenheimolainen. Sekstetto puhaltimille ja pianolle suorastaan vaatii kuulijaa löysentämään kravattia ja unohtamaan virkatyöt, eivätkä teoksen osat edes nostata dramatiikan laineita – reippain tempoin vain, alusta loppuun.

Väliajan jälkeen jatkettiin taas Bachin sävelin, jokaisen viulistin koetinkivi, kuuluisa Chaconne d-molli viulupartitasta, jonka Hagai Shaham soitti romanttiseen tyyliin.

Kirjavaa ohjelmaa jatkettiin Barry Douglasin esittämin venäläissävelin. Tshaikovskin pianominiatyyrien lisäksi kuultiin pari komeasti karakterisoitua osaa Prokofjevin Romeosta ja Juliasta.

Viittaukset urheiluun eivät ole kovin yleisiä musiikin puolella, vaikka moninaiset seurajoukkueita tukevat kannustuslaulut tunnetaankin ainakin jalkapallon piirissä. Honeggerilla on Rugbynsa, Creamilla Tenniksensä ja Ultra Bralla Krokettinsa, mutta nyrkkeilykin on päässyt esiin Osvaldo Golijovin (1960-) kappaleessa Last Round.

Samalla Naantalin konsertissa linja klassisen ja populaarin musiikin välillä hälveni entisestään. Last Roundin musiikki ammentaa minimalismista, jonka motoriset rytmit voisivat hyvin olla peräisin progressiivisen rockin tai fuusiojazzin pelikirjasta.

Viimeisenä muurina niiden ja klasarin välillä on lähinnä kaksi asiaa, sähköiset soittimet ja tasaiseen pulssiin pohjautuvat rytmi. Toisaalta elektroniikan käyttö taidemusiikin puolella on tuttua jo vuosikymmenten takaa, ja toisaalta populaarilla puolella osataan jo hyödyntää vapaata rytmin käsittelyä, rubatoa, siinä missä klassisella puolella motoristakin, kuten Golijovin kappalekin osoitti.

Erikoiselle kokoonpanolle - kaksi jousikvartettoa ynnä kontrabasso - sävelletty teos joka tapauksessa svengasi mainiosti.

Mittava ja riemunkirjava ohjelma päättyi Naantalin huipputasosta kertoneeseen esitykseen Shostakovitshin nuoruudessaan kirjoittamasta Rondosta. Jos kohta kamarimusiikin kaikki hienovaraisimmat äänenpainot eivät toteutuneetkaan, huikea virtuoosisuus ja musisoinnin riemu korvasivat sen. Niinhän tämän tapaisessa ohjelmistossa pitääkin!

 

                                                                                       MATTI LEHTONEN