Barokissa vara parempi

Urkutaiteilija Matthias Havinga Naantalin kirkossa 28.7.2022.

Naantalin kirkon urut soveltuvat erityisen hyvin barokkimusiikin esittämiseen, ja sen varaan alankomaalainen Matthias Havinga olikin konserttiohjelmansa rakentanut.

Hän aloitti Nicolaus Bruhnsin (1665-97) musiikilla. Juuri Johann Sebastian Bachia edeltävän sukupolven sävelkieli on tavattoman kiinnostavaa muun muassa Bachin musiikin ymmärtämiseksi ja arvostamiseksi

Brunsin e-molli preludi pitää sisällään samankaltaisia aineksia kuin vaikkapa Buxtehuden tai Georg Böhmin vastaavat teokset: polyfoniset ainekset (esim. fugatot) on kirjoitettu lomittain vuorottelemaan homofonisen sointusatsin kanssa, kun esimerkiksi juuri Bachille on tyypillistä jakaa koko teos kahteen osaan, homofoninen preludi ja polyfoninen fuuga.

Bruhnsin fuugateeman ytimenä on laskeva kromaattisen asteikoin pätkä, jonka puitteisiin Havinga rakensi hienostuneen ja tyylitietoisen tulkinnan.

Tuskin lienee sattumaa, että Jan Pieterszoon Sweelinckin (1561-1621) Kromaattisen fantasian perustuu samankaltaiseen, kromaattisesti laskevaan teemaan, josta säveltäjä on laatinut toinen toistaan virtuoottisempia variaatioita. Havinga selvitti haasteet kuin leikiten sortumatta silti erimerkiksi ylinopeisiin tempoihin sun muuhun poseeraukseen.

Mendelssohnin pieni Antante sostenuto jäi kaikessa viehättävyydessäänkin tässä ohjelmassa väliepisodin asemaan. Sen sijaan sitä seuraneet osat aikalaisemme, Havingan maanmiehen Christiaan Winterin (1967-) sarjasta uruille olivat kiinnostavia jo ajankohtaisuutensakin ansiosta.

Uruille sävelletyn musiikin modernisuus ei juurikaan ole suuresti ”edennyt” sitten Olivier Messiaenin aikojen, edes hänen 1930-luvun sävellystensä. Suurimmaksi osaksi urkumusiikkia ovat säveltäneet urkurit itse, ja heidän lähtökohtansahan on tavallisesti kirkkomuusikon koulutus. Kirkkomusiikiksi taas erityisen moderni sävelkieli lienee kirkkokansan mielestä jopa sopimatonta.

Selitykseni on toki ontuva jo siksikin, että hyvinkin merkittäviä poikkeuksia on: ovathan esimerkiksi Erik Bergman, Paavo Heininen, Jouni Kaipainen ja aivan viime aikoina Olli Kortekangas kirjoittaneet uruille varsin vaativaa ja persoonallista musiikkia.

Musiikin modernisuusaste kertoo tietenkin peräti vähän sävellyksen ansiokkuudesta. Winterin viime vuonna säveltämän sarjan kappaleet Estampie, Pavan ja Jig edustavat siltä osin lähinnä jonkinlaista uusklassismia, ja uruilla esitettynä sellainen lähestyy minun korvineni kuultuna progressiivista rockia, mm. avosointuineen, rinnakkaisine kvarttikulkuineen ja rytmeineen.

Esimerkiksi viimeisen osan olisi vallan hyvin voinut kuvitella syntyneen vaikkapa Pekka Pohjolan kynästä.

Urkukonsertti päättyy aina hyvin, kun se päättyy Bachiin, jota Havingakin oli varannut tuhdin paketin illan loppuun. Äärimmäisen vaativana tunnetun triosonaatin BWV 526 hän soitti näytöstyyliin: pääosassa oli musiikki, jota soitto palveli nöyrästi, seesteisen tyylikkäästi.

Triosonaateissa on nimensä mukaisesti kolme itsenäistä stemmaa – kummallekin kädelle ja jalkiolle omansa -, joita urkurin on käsiteltävä toisistaan erillään mutta silti keskenään synkronissa. Kolmiosaisen teoksen kullekin osalle urkuri löysi luontevan tempon, kipakasta verkkaiseen ja takaisin.

Bachin nimiin luetteloidut mutta lopulta todennäköisesti jonkun toisen säveltämät teokset ovat mielenkiintoisia haasteita musiikkiarkeologian tutkijoille. Teosjoukko ei ole vallan vähäinen, ja mukaan mahtuu jopa Bachin luultavasti tunnetuin urkuteoskin, toccata ja fuuga d-mollissa.

Luultavasti Johann Ludwig Krebsin (1713-80) säveltämä koraali Wir glauben all’ an einen Gott BWV 740 ei lukeudu suuriin ja merkittäviin, mutta oma harras viehätyksensä silläkin on.

Sen sijaan preludi ja fuuga BWV 543 edustaa Bachia kaikkein komeimmillaan ja majesteettisimmillaan. Musiikista ei puutu säihkettä eikä dramatiikkaa – eikä Havingan esityksestä briljanssia. Erinomainen artikulaatio ja tyylipuhtaat rekisteröintivalinnat olivat kerrassaan komeaa kuultavaa.

Urkukonserteissa harvemmin kuullaan ylimääräisiä, mutta Havingapa jatkoi ensimmäisten aplodien hieman vaimennuttua vielä pienellä näytteellä opettajansa Jacques van Oortmerssenin musiikista.

 

MATTI LEHTONEN