Halki vuosisatojen Bachin siivin

 Bach. Toccatas and Preludes & Fugues, arrangements by Max Reger. Jan Lehtola, Kuusankosken kirkon urut. Pilfink Records, 2021.

Musiikillinen arkeologia on tavattoman kiintoisa tutkimusala. Sen kiinnostavuudesta kertoo kaikkia sanojan nasevammin se huikea suosio, jonka vanhan musiikin esittäminen (vieläpä enenevässä määrin autenttisilla soittimilla) on saanut osakseen viimeisen vuosisadan mittaan.

Olennainen alkusysäys kiinnostukselle menneiden vuosisatojen säveltaiteeseen on ollut ns. Bach-renessanssi, joka sai alkusysäyksensä jo vuonna 1829 Mendelssohnin organisoiman ja johtaman Matteus-passion uusintakantaesityksessä, satakunta vuotta alkuperäisen kantaesityksen jälkeen.

Vallalla olleiden romanttisen estetiikan ihanteiden mukaiset Bach-tulkinnat haastettiin vasta toiset sata vuotta myöhemmin, mutta tuolla välillä oli jo ehtinyt syntyä mittava määrä sovituksia erilaisille kokoonpanoille ja erilaisiin tarpeisiin. Sovituksista ehkä Ferruccio Busonin ja Franz Lisztin versiot flyygelille ja Max Regerin (1873-1916) urkutranskriptiot ovat yhä eniten käytössä.

Muistojen hämärästä

Aikamme urkurin tyylitaju ja -tietoisuus on niin pitkälle kehittynyt, ettei noita vanhoja sovituksia juurikaan urkukonserteissa kuule, vaikka ainakin kirkoissa, joissa on iso tahi vasiten nimenomaan romantiikan tyyliin rakennettu soitin, niiden hyödyntäminen kävisi hyvin päinsä.

Itse asiassa omat varhaisimmat kokemukseni Bachin urkumusiikista ovat syntyneet Keski-Porin kirkossa 1970-luvulla; kirkon urkuri, Erkki Kalijärvi (1914-2002) tunnettiin yhtenä aikansa johtavista Reger-spesialisteista Suomessa. Regerin Bach-sovitusten kuuntelu Jan Lehtolan levyltä herättää siksi tiettyä tuttuuden tunnetta – kylläkin hämärää mutta syvältä kumpuavaa.

Barokkia romantiikan näkökulmasta

Lehtola on valinnut levylle Regerin sovittamat viisi cembalotoccataa sekä kolme preludia ja fuugaa Das wohltemperierte Klavier -kokoelman ensimmäisestä osasta. Kuten sovitusten taiteelliseen strategiaan kuuluu, sävelkieli ei taituroi niinkään pienillä yksityiskohdilla tai esim. artikulaation ilmavuudella, vaan keskeiseen osaan nostetaan toisenlaiset arvot.

Crescendot syntyvät mahtipontisina ja laveina, tempon käsittely on rubatohenkistä aina kun vain tilaisuus sen mahdollistaa, suuret legatolinjat kattavat laajoja kokonaisuuksia ja rekisteröinneissä pääosassa ovat täyteläisesti soivat äänikerrat. Musiikki kohoaa ilmoille sangen dramaattisena sanan parhaassa myöhäisromantiikassa mielessä.

Lehtola on toteuttanut levyn Kangasalan urkutehtaan vuonna 1932 rakentamilla Kuusankosken kirkon uruilla, jotka on suunnitellut maineikas Aarne Wegelius (1891-1957), yksi maamme ensimmäisistä urkujen uudistusliikkeen edustajista. Urkujen sointi on saksalaistyyppinen huuliäänikertojen muodostaessa äänikuvan perustan.

Musiikin logiikka ja estetiikka

Kuulas mutta täyteläinen sointi kumpuaa samoista taiteellisista ideoista kuin musiikin muutkin ideat. Jan Lehtola saa musiikin yksityiskohdat kuuluville tarkalla artikulaatiolla yksittäiset sävelet esiin myös paksuimmissa polyfonisissa taitteissa.

Vaikka Regerin tanakat sovitukset kenties saavatkin barokkipuritaanien niskavallat pörhölleen, niitä ei voi mainita tylsiksi tai tyylittömiksi. Hän osaa löytää musiikista olennaisen ja tuoda sen jännittävästi esiin, vaikka keinovarat ovatkin toisenlaiset kuin autenttisuutta tavoittelevissa tulkinnoissa.

Musiikin esittäjäksi vain tarvitaan soittaja, jolla on riittävän herkkä tuntuma sekä itse barokkiin että sen heijastumaan romanttisessa tyylissä. Lehtolan tulkinnat palvelevat kaikessa musiikin omaa logiikkaa ja estetiikkaa.

MATTI LEHTONEN