Sulavasti saksalaisesta ranskalaiseen

 Vincent Warnierin urkukonsertti Turun tuomiokirkossa 9.8.2022.

Turun tuomiokirkko – mitenköhän monen urkukonsertin säveliä nämäkin holvit ovat vuosisatojen mennen kaikuneet?

Ranskalainen Vincent Warnier aloitti oman sessionsa J.S. Bachin Passacaglialla ja fuugalla BWV 582, jonka mestari tiettävästi kirjoitti – kuten pääosan muustakin keskeisestä urkutuotannostaan – Weimarin-vuosinaan 1707-18.

Kuten lajiperinteeseen kuuluu, Bach esittää teoksen teeman ensin bassorekisterissä urkujen jalkiolla, ja sitä seuraa kaksikymmentä muunnelmaa ynnä samaan teemaan pohjautuva fuuga. Teos sopisi mainiosti vaikkapa havainnolliseksi ensiaskeleksi polyfoniseen musiikkiin, siinä määrin aukottoman loogista, suorastaan arkkityyppistä sen sävelkieli on.

Bachin passacaglian esitystempo on hitaanpuoleinen, mutta Warnier soitti sen ehkä hivenen tavanomaistakin hitaammin, mikä korostaa teoksen vakavaa juhlavuutta ja jylhyyttä. Teoksen huipennuksissa vauhtia riitti kyllä yllin kyllin.

Bach osaston täydensi urkukoraali O Mensch, bewein dein Sünde gross EWV 622, joka on säveltäjän kolmisenkymmenen koraalin joukossa primus inter pares erottuen muista melodian erityisen tyylikkään ornamentoinnin ansiosta. Warnierin esitys oli hillitty ja harras.

Vastapainoksi konsertin loppupuolella kuultiin ranskalaista musiikkia, jossa Domin urkujen laaja kieliäänikertavalikoima pääsee ihailtavaksi. Warnier aloitti César Franckin urkumusiikkituotannon tunnetuimpiin lukeutuvan Trois pieces -teoksen Fantaisie-osalla.

Huomiota Franckin musiikissa kiinnittää ehkä eniten omaperäinen harmoniamaailma, jonka yllättävän rohkealla kromatiikalla ei tunnu olevan mitään läheistä yhteyttä esimerkiksi Richard Wagnerin kromatiikkaan, mutta joka on ilmiselvästi vaikuttanut tuntuvasti Olivier Messiaenin ajatteluun.

Siinä missä Fantaisie leijailee nimensä mukaisesti amorfisena sointiväristä toiseen, B-duuri Finalin selkäranka on hyvinkin tarmokas ja iskevä rytmi. Warnier oli tarkasti Franckin musiikin hermolla ja toteutti kaikki sävyt sensitiivisesti.

Muutaman vuosikymmenen siirtymä Louis Viernen musiikkiin oli looginen ja luontevat. Kappale Naïades on osa neljännestä Pièces de fantaisie -sarjasta, ja värikkyydessään se jätti odottamaan sarjan muita osin. Vierne kuvaa lennokkaasti merenneitojen kisailua, ja Warnierin ilmava soitto teki oikeutta kuplivalle musiikilla.

Konsertti päättyi toisen urkusinfonian kahteen viimeiseen osaan, Cantabile ja Final. Nuo kuusi sinfonia edustavat Viernen urkumusiikin tunnetuinta ja painavinta osaa. Cantabile on koraalimaisen yksinkertainen ja rakentuu muutamalle laululliselle melodialle, mutta Final huokuu paatosta, tulta ja tappuraa. Draaman ainekseksi sivuteemassa on myös lyyriset sävynsä.

Vincent Warnier antoi näytteen huikeasta taituruudestaan ja mestaruudestaan suurien kokonaisuuksien tulkitsijana; urkusinfonian olisi mieluusti kuullut kokonaisuudessaankin.

MATTI LEHTONEN