Hybridivaikuttamista konserttilavalla

 Turun musiikkijuhlien konsertti Sigyn-salissa 19.8.2022.

Turun musiikkijuhlien toiminnanjohtaja emeritus Alarik Repo totesi taannoin olevansa niin kyllästetty taidemusiikin klassis-romanttisella ohjelmistolla, että virkistävimmät elämykset tarjoaa vanha musiikki – tai sitten ihan uusi.

Musiikkijuhlien konsertissa perjantaina noita kahta oli tarjolla rinnakkain. Kontrasti tuskin olisi voinut olla jyrkempi ja elämys sitä myöten toden totta virkistävä.

Ranskalainen säveltäjä Marin Marais (1656-1728) nousi unohduksista ajankohtaiseksi elokuvassa Kaikki elämän aamut, joka seuraa Marais’n ja hänen opettajansa Monsieur de Sainte-Colomben elämää ja musiikkia.

Marais’n musiikkia voi luonnehtia seesteisen rauhalliseksi, hillityksi, yleväksi ja kauniin herkäksi. Kaikki elämän aamut -soundtrackin myötä heräsi suuren yleisön kiinnostus myös muuta gambamusiikkia kohtaan – aina Suomessa asti, ja alan harrastajien määrä moninkertaistui.

Sigyn-salissa oli tarjolla otteita Marais’n valtaisasta gambatuotannosta, joka on koottu viiteen laajaan kirjaan. Tyypillisin kokoonpano on gamba ja continuo. Melodiagambaa soitti Jukka Rautasalo, continuogambaa Heidi Peltoniemi ynnä sointusoittimena teorbia Eero Palviainen, kaikki alan kokeneita osaajia.

Turun musiikkijuhlille on tänä kesänä ollut tarjolla laulutaidetta aivan maailman huipulta. Varsinaisen kaunolaulun sijaan oli tällä kertaa tarjolla jotain toisenlaista, Peter Maxwell Daviesin omaperäinen kokonaisuus Kahdeksan laulua hullulle kuninkaalle.

Suomen kielen sana kaunolaulu juontuu italiasta: bel canto -termiä on totuttu käyttämään noin 1600-luvun lopun ja 1800-luvun alkupuolen välillä sävelletystä vokaalimusiikista. Bel cantossa ihmisääntä käytetään mahdollisimman taiturillisesti, rikkaasti nyansoiden ja hallitusti koristellen.

Asiaan liittyy läheisesti ilmaisu fioritura, jolla tarkoitetaan laulun melodian monenlaista ornamentointia ja värittämistä erilaisin etuhelein, trillein, koloratuurein, ja olennaista bel cantossa on myös dynamiikan lavea käyttö crescendoin ja diminuendoin.

Myös Daviesin sävellyksessä ihmisääntä käytetään sangen monipuolisesti, mutta fiorituran sijaan kuullaan korinaa, ujellusta, mylvintää ja rääkymistä. Esittäjä laulaa välillä falsettiäänellä, toisin kohdin taas mongolialaista kurkkulaulua muistuttavalla örinällä. Vaikkei sellainen epiteetti taiteelle mitään kunniaa teekään, tätä Daviesin luomusta voi hyvällä syyllä sanoa kulttiteokseksi.

Kahdeksan laulua kantaesitettiin vuonna 1969 Lontoossa, joten aivan uutukaiseksi teosta ei voi mainita. Modernin musiikin ilmaisukeinot eivät kylläkään ole tuon hurjemmaksi muuttuneet – itse asiassa nykyaikaan mennessä ne ovat huomattavasti kesyyntyneet.

Kahdeksan laulua perustuu järkensä menettäneen Englannin kuninkaan Yrjö III:n (1738-1820) muistiinmerkintöihin, jotka Randolph Stow on muokannut yhtenäiseksi tekstiksi. Nimestä huolimatta teos ei ole kahdeksan erillisen laulun kokoelma vaan pikemminkin monodraama, jossa kuninkaan sekavat päähänpistot kertovat sairaan mielen epätoivoisesta harhailusta.

Viimeisinä elinvuosinaan kuningas viihdytti itseään eristyskammionsa ankeudessa yrittämällä opettaa punatulkkuja laulamaan.

Kahdeksen laulua on kokoonpanonsa ja aihepiirinsä osalta sukua toiselle maineikkaalle kulttiteokselle, Arnold Schönbergin Pierrot lunairelle, jonka soitinkokoonpanosta on tututtu käyttämään nimitystä Pierrot-kvintetti: huilu, klarinetti, viulu, sello ja piano. Davies täydentää yhtyettä vielä lyömäsoittimilla.

Baritoni Thomas Florio laittoi tulkinnassaan itsensä nahkoineen karvoineen likoon. Hän on tavattoman ilmaisuvoimainen laulaja ja kerrassaan häkellyttävän taitava. Kuten edellä kuvailin, musiikki edellyttää äärimmäisten keinojen käyttöä. Ne Florio kaivoi itsestään esiin raastavalla teholla. Efektien lisäksi laulajan on osuttava oikeaan säveleen, kun partituuri sitä vaatii; Florio osui.

Musiikin lisäksi Florio tarjosi juuri sopivan määrän fyysistä heittäytymistä. Esitys oli kaikkineen vavahduttava – en ole koskaan ennen törmännyt vastaavaan yleisön reaktioon: pitkä täydellinen hiljaisuus olikin osuva vastaus tällaiseen sielua raastavaan taiteeseen. Ja tulivathan ne aplodit sieltä lopulta.

Soitinyhtyettä johti Petri Sakari, ja muusikot olivat tehtävän vaatimalla intensiteetillä juonessa mukana. Harmi ettei useampi ollut löytänyt Sigyn-salin katsomoon.

MATTI LEHTONEN