Siegfried säkenöi komeasti laulettuna Eurajoella

 Richard Wagnerin Siegfried Eurajoella 15.7.2022

Urut soivat ja Wagner-laulu raikaa - hulluus kantaa yhä kaunista hedelmää. Siinä lyhyt johtolause omaan arviooni Eurajoen Wagnerin Nibelungin sormus -projektista, sen etenemisestä ja saavutuksista. Tällä kertaa vuorossa oli Siegfried.

Mikä on Eurajoen omalaatuisen hankkeen vahvuus? Se ei tietenkään voi olla visuaalinen säihke, ohjauksen psykologiset näkemykset, lavastuksen komeus tahi orkesterisoinnin muhkeus. Ei, vaan kuten jo aiemmin on todettu, - ja se pitää yhä edelleen kutinsa - Ring-projekti elää erinomaisten nuorien laulajien varassa.

Barokkiuruista kaikki irti

Samaan hengenvetoon on todettava, että ilman urkuri Ilpo Laspaksen erinomaista sovitusta pienehköille barokkiuruille tämä kaikki ei olisi mahdollista.

Olin hieman skeptinen sen suhteen, miten Wagnerin orkestrointi Siefriedissä voi toimia uruilla; edustaahan etenkin teoksen jälkipuolisko säveltäjän viimeistä luomiskautta, ja Jumalten tuhon kanssa se on soinnillisesti monisyisintä ja hienovaraisinta Wagneria.

Mutta tähän oli Laspas varautunut ja käytti urkuja tavattoman rikkaasti – kuvaavaa on, että soittaja tarvitsi noinkin pienien urkujen äänikertojen vaihdosten hoitelemiseen täystyöllistetyn avustajan. Pienikin dispositio tarjoaa valtavan määrän variaatiomahdollisuuksia, kunhan koko arsenaali saadaan käyttöön!

Laspaksen lisäksi tällä kohdin on nostettava esiin tuo ”avustaja”, Mikael Loponen, jonka panos illan onnistumisessa oli huomattava: paitsi urkurin avustajana toimista, hän ahkeroi myös lyömäsoittajana ja pianistina, toimipa vielä urkurin ylimääräisenä käsiparinakin urkujen koskettimistolla. Kun esiintyjät suostuvat irrottamaan mielensä omasta, tavanomaisesta toimenkuvastaan ja antamaan hivenen sijaa multitaskingille, monenlaiset luovat ratkaisut saavat sijaa.

Illan kolmas instrumentalisti oli cornisti Erno Toikka; täytyyhän nyt Siegfriedin torven signaalimelodia soittaa oikealla torvella, ja hieman muuta siinä sivussa. Hieno ja hallittu suoritus Toikalta.

Toinen toistaan parempia solisteja

Nimiosa on todellinen tapporooli tenorille. Se vaatii laulamisen kokonaisvaltaista hallintaa: suuri volyymi, tekninen ketteryys ja taiteellinen visio – pelkällä huutamisella ei pitkälle pötkitä, vaikka sitäkin on historian mennen yritetty.

Siegfriedin rooli latelee heti ensimmäisessä näytöksessä tenorille sellaiset haasteet, ettei kovemmista väliä. Jo entréssa on kiskaistava korkea C, ja hankalaa aluetta G - A paukutetaan ykkösnäytöksen lopulla taukoamatta kuin alasinta ikään; se onkin yksi Wagnerin tapa kuvata miekan takomista… ja siitähän koko ykkösnäytöksessä on kysymys.

Volyymi on kaiken aikaa fortissimo, ja Anttila todella antoi palaa - hiukan liikaakin; fortissimollakin on sävyjä. Suoritus oli kyllä teknisesti kaiken aikaa ihailtavan hallittu, ja suoritus kokonaisuutena kirkkaasti parempi kuin monen huomattavasti isommilla areenoilla esiintyvän laulajan – vaikka yhdessä kohdassa hän hiukan oikaisikin.

Ensimmäinen näytös on tenorin tour de force, mutta toisessa ja kolmannessa sijan saavat monet hiljaisemmat sävyt. Jyrki Anttila oli yhä tuoreessa äänessä ja lauloi kaiken hyvin kauniisti. Hän on maailmaluokan Wagner-tenori, ja nyt olisi korkea aika saada alan töitä isommillakin areenoilla. Helden-tenorilla on viisissä kymmenissä käsillä parhaat vuotensa, jolloin se karrieeri pitäisi tehdä.

Tasavahvaa laulamista

Muiden roolien esittäjät eivät jääneet Siegfriedin varjoon. Varsinkin asetelma Wanderer – Alberich, tetralogian kannalta aivan keskeinen, toteutui harvinaisen kiinnostavasti, kiitos loistavien laulajien. Alberichin esittäjä Samuli Takkula on äänellisesti huippukunnossa ja tarjosi varteenotettavan vastuksen Wandererille. Upea sointi ja volyymi.

Erik Rousin matala baritoni on kauneudeltaan ainutlaatuinen, ja sen soinnilliset ja volyymilliset mahdollisuudet yhä kehittymässä. Äänessä voi aistia jopa hieman Nicolai Ghiaurovia. Kaikkineen, Wandererin ja Alberichin vuoropuhelussa saattoi kerrankin aistia todellista suurten vastavoimien välistä kamppailua. Hienoa oopperaa, todellista laulettua musiikkidraamaa! 

Illan Mime, Kalle Virtanen osoitti, miksi vanha laulajan attribuutti ”vain buffo” on syytä viskata kompostiin. Vaikkakaan Mimen roolilla ei voiteta yhtään Siegfriedin esitystä, paljon voidaan menettää, jos se lauletaan huonosti. Mimen on oltava erityisesti taitava ja sävykkääseen karakterisointiin kykenevä ääninäyttelijä, ja siinä Virtanen onnistui mainiosti.

Fafner-lohikäärmeen osuuden ei oikeastaan pitäisi kuulostaa ihmiseltä ollenkaan, mutta itävaltalaisbasso Christoph Seidl lauloi pienehkön osuutensa kerrassaan kauniisti.

Pienet naisroolit – mutta suuret

Naisroolien osuudet jäävät Siegfriedissä varsin vähäisiksi mutteivät suinkaan turhiksi. Koko Ring-tetralogian lopullinen sankarihan on Brünnhilde, jonka osuus tässä teoksessa jää vain parinkymmenen minuutin mittaiseksi.

Siitä huolimatta rooli sisältää kaikenlaista haastetta: ehdottoman äänen kauneuden vaatimuksen, huikeita linjalaulun kaaria, suurta volyymia ja korkeutta aivan tappiin saakka. Hannakaisa Nyrösen sopraano on huumaavan kaunis, hieman mezzoon vivahtava ja sen ilmaisulliset rahkeet valtavat. Brünnhilden osuuden lopussa korkea C kyllä kajahti jämäkästi ilmoille, mutta ehkä hivenen vapautuneisuutta ylimpään rekisteriin kaipaisin.

Suvi Väyrynen lauloi heleästi Metsälinnun koloratuuriroolin. Sellistinä laajemmin tunnettu Seeli Toivio puolestaan teki oopperadebyyttinsä Erdan alttoroolissa. Äänessä on mehevää sointia ja tarvittavaa tummuutta, teknistä varmuutta vielä tarvitaan.

Nuorella Tarmo Peltokoskella oli selkeä, looginen ja musikaalinen kokonaiskäsitys Siegfriedin esitystempoista. Kapellimestari ei pääse säväyttämään orkesterisoinnin finesseillä, esitys oli tempon ja rytmisen yksityiskohtien osalta luotettavissa käsissä.

MATTI LEHTONEN