Lise Davidsen, sopraano ja Leif Ove Andsnes, piano Turun konserttitalossa 15.8.2022.
Täydellisyys
on kaikilla aloilla ainakin kaikkien kunnianhimoisimpien tekijöiden tavoite,
mutta harva sen saavuttaa. Itse kullakin on erilaiset eväät tavoitteet
saavuttamiseksi, ja jokainen voi määritellä oman ”täydellisyytensä” omien
mahdollisuuksiensa mukaan.
Lise Davidsenin
ja Leif Ove Andsnesin lied-konsertti maanantai-iltana edusti säveltaidetta korkeimpaan
huippuunsa hiottuna, häikäisevää täydellisyyttä, olivatpa kriteerit sitten miten
ankarat hyvänsä. Onnellinen se, joka sattui olemaan paikalla.
Ohjelmavalinta
osui kaikin osin nappiin: numerot täydensivät toisiaan ja laulajan ääni palveli
kussakin kappaleessa musiikkia täydellisen nautittavasti.
Mikä sopisikaan
norjalaisen esittäjäkaksikon ohjelmaksi paremmin kuin Edvard Griegin musiikki.
Saman mittakaavan säveltäjien joukossa Grieg leimautui ehkä kaikkein selvimmin
lyyrikoksi, ja pitkälti toiselle sadalle nouseva yksinlaulutuotanto on aivan keskeinen
osa hänen perintöään.
Griegin
kohtalo on ollut likimain sama kuin kaikkien säveltäjien: tunnetuimmat laulut ovat
osa kantaohjelmistoa suuren osan jäädessä varjoon.
Erityisesti
sopii hämmästellä, miten sellainen suurenmoinen mestariteos kuin laulusarja Haugtussa
esitetään niin harvoin; sehän nousee kirkkaasti esimerkiksi liedin suurten saksalaisten
mestarien parhaiden aikaansaannosten rinnalle.
Griegin
harmonian käsittely on kerrassaan ihastuttavaa, modulaatiot omaperäisiä ja
herkkätuntoisesti Arne Garborgin runojen vivahteita noudattavaa. Vaikka lied
onkin miniatyyritaidetta, etenkin sarjan viimeinen laulu, Ved Gjaetle-Bekken
saavuttaa eeppisiä mittoja.
Davidsenin
ja Andsnesin huikaiseva esitys antoi kaikelle sen lopullisen nosteen. Davidsen
on aikamme johtavia dramaattisia sopraanoja – jopa parhaaksi mainittu -, mutta
hänen valtava äänensä toimii upeasti myös kaikkein hiljaisimmissa nyansseissa.
Dynamiikkaa
hän käyttikin lavealla siveltimellä mutta ehdottoman tyylikkäästi. Todella
harvoin pääsee kuulemaan näin täydellisiä, pitkinä kaartuvia crescendoja, jotka
alkavat vähäisimmästä kuiskauksesta ja päättyvät mykistävään forteen.
Davidsenin
korkeat sävelet kimmeltävät kuin se kuuluisa timantti hangella, ja sama
henkeäsalpaava kvaliteetti säilyy myös matalammassa rekisterissä – silloinkin,
kun laulaja tummentaa äänenväriään runoa tulkitessaan.
Leif Ove
Andsnes lukeutuu aikamme huomatuimpiin pianisteihin, ja hän on luonut mittavan
uran niin konserttosolistina kuin resitalistinakin. Lied-pianistina hän on
uudempi tuttavuus, mutta kun on muusikko sormenpäitään myöten, tämäkin genre
taittuu.
Pianistin ja
laulajan yhteispeli oli kuin yhdestä puusta veistettyä rytmin yksityiskohtia ja
dynamiikan vähäisiä sävyjä myöten.
Väliajan
jälkeen suuntauduttiin saksalaiseen ohjelmistoon. Tutut Strauss-numerot
kuulostivat ihanan luontevilta, kuin itsestään selviltä – juuri näin näitä
pitäisi laulaa. Cäcilie-laulun huipennuksessa Davidsen väläytti muutaman
sekunnin ajan volyyminsa huipputehoa, ja vaikutelma oli kuin vuori olisi
kaatunut päälle.
Heti seuraava
numero, Morgen äärimmäisine pianissimoineen käänsi asian toisin päin. Näin
tämän pitää mennä: ääni on musiikin palveluksessa eikä päinvastoin.
Davidsen
tuli Turun-konserttiin suoraan Bayreuthin Wagner-juhlilta, ja Wagneriapa oli
varattu konserttiohjelman päätökseksi. Wesendonck-lauluissa kuulija voi
huvittaa itseään vakkapa bongailemalla musiikillisia liittymäkohtia Tristan ja
Isolde -oopperaan, jonka katveessa sarja on sävelletty.
Kolmessa
ensimmäisessä laulussa Tristan-viittaukset ovat fragmentaarisia, mutta kahdessa
viimeisessä sukulaisuussuhde on mitä selkein, Im Treibhaus -laulun oopperan
kolmannen näytöksen synkkään alkusoittoon ja Träumen toisen näytöksen
lemmenduettoon.
Wagner ei
ollut kaksinen pianosäveltäjä, ja pianon osuus näissäkin lauluissa on lähinnä
harmoniataustan luominen. Andsnesin kaltainen taituri saa kuitenkin satsin
sinänsä vähäisistä yksityiskohdista paljon irti, ja esimerkiksi Stehe still! -laulussa
pianostemma kuulosti suorastaan lennokkaalta.
Kaksikko
esitti muutaman ylimääräisen, Straussia ja Griegiä; yleisö olisi kyllä halunnut
enemmänkin.
MATTI
LEHTONEN
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti