Pienimuotoinen täydellisyys

 Lise Davidsen, sopraano ja Leif Ove Andsnes, piano Turun konserttitalossa 15.8.2022.

Täydellisyys on kaikilla aloilla ainakin kaikkien kunnianhimoisimpien tekijöiden tavoite, mutta harva sen saavuttaa. Itse kullakin on erilaiset eväät tavoitteet saavuttamiseksi, ja jokainen voi määritellä oman ”täydellisyytensä” omien mahdollisuuksiensa mukaan.

Lise Davidsenin ja Leif Ove Andsnesin lied-konsertti maanantai-iltana edusti säveltaidetta korkeimpaan huippuunsa hiottuna, häikäisevää täydellisyyttä, olivatpa kriteerit sitten miten ankarat hyvänsä. Onnellinen se, joka sattui olemaan paikalla.

Ohjelmavalinta osui kaikin osin nappiin: numerot täydensivät toisiaan ja laulajan ääni palveli kussakin kappaleessa musiikkia täydellisen nautittavasti.

Mikä sopisikaan norjalaisen esittäjäkaksikon ohjelmaksi paremmin kuin Edvard Griegin musiikki. Saman mittakaavan säveltäjien joukossa Grieg leimautui ehkä kaikkein selvimmin lyyrikoksi, ja pitkälti toiselle sadalle nouseva yksinlaulutuotanto on aivan keskeinen osa hänen perintöään.

Griegin kohtalo on ollut likimain sama kuin kaikkien säveltäjien: tunnetuimmat laulut ovat osa kantaohjelmistoa suuren osan jäädessä varjoon.

Erityisesti sopii hämmästellä, miten sellainen suurenmoinen mestariteos kuin laulusarja Haugtussa esitetään niin harvoin; sehän nousee kirkkaasti esimerkiksi liedin suurten saksalaisten mestarien parhaiden aikaansaannosten rinnalle.

Griegin harmonian käsittely on kerrassaan ihastuttavaa, modulaatiot omaperäisiä ja herkkätuntoisesti Arne Garborgin runojen vivahteita noudattavaa. Vaikka lied onkin miniatyyritaidetta, etenkin sarjan viimeinen laulu, Ved Gjaetle-Bekken saavuttaa eeppisiä mittoja.

Davidsenin ja Andsnesin huikaiseva esitys antoi kaikelle sen lopullisen nosteen. Davidsen on aikamme johtavia dramaattisia sopraanoja – jopa parhaaksi mainittu -, mutta hänen valtava äänensä toimii upeasti myös kaikkein hiljaisimmissa nyansseissa.

Dynamiikkaa hän käyttikin lavealla siveltimellä mutta ehdottoman tyylikkäästi. Todella harvoin pääsee kuulemaan näin täydellisiä, pitkinä kaartuvia crescendoja, jotka alkavat vähäisimmästä kuiskauksesta ja päättyvät mykistävään forteen.

Davidsenin korkeat sävelet kimmeltävät kuin se kuuluisa timantti hangella, ja sama henkeäsalpaava kvaliteetti säilyy myös matalammassa rekisterissä – silloinkin, kun laulaja tummentaa äänenväriään runoa tulkitessaan.

Leif Ove Andsnes lukeutuu aikamme huomatuimpiin pianisteihin, ja hän on luonut mittavan uran niin konserttosolistina kuin resitalistinakin. Lied-pianistina hän on uudempi tuttavuus, mutta kun on muusikko sormenpäitään myöten, tämäkin genre taittuu.

Pianistin ja laulajan yhteispeli oli kuin yhdestä puusta veistettyä rytmin yksityiskohtia ja dynamiikan vähäisiä sävyjä myöten.

Väliajan jälkeen suuntauduttiin saksalaiseen ohjelmistoon. Tutut Strauss-numerot kuulostivat ihanan luontevilta, kuin itsestään selviltä – juuri näin näitä pitäisi laulaa. Cäcilie-laulun huipennuksessa Davidsen väläytti muutaman sekunnin ajan volyyminsa huipputehoa, ja vaikutelma oli kuin vuori olisi kaatunut päälle.

Heti seuraava numero, Morgen äärimmäisine pianissimoineen käänsi asian toisin päin. Näin tämän pitää mennä: ääni on musiikin palveluksessa eikä päinvastoin.

Davidsen tuli Turun-konserttiin suoraan Bayreuthin Wagner-juhlilta, ja Wagneriapa oli varattu konserttiohjelman päätökseksi. Wesendonck-lauluissa kuulija voi huvittaa itseään vakkapa bongailemalla musiikillisia liittymäkohtia Tristan ja Isolde -oopperaan, jonka katveessa sarja on sävelletty.

Kolmessa ensimmäisessä laulussa Tristan-viittaukset ovat fragmentaarisia, mutta kahdessa viimeisessä sukulaisuussuhde on mitä selkein, Im Treibhaus -laulun oopperan kolmannen näytöksen synkkään alkusoittoon ja Träumen toisen näytöksen lemmenduettoon.

Wagner ei ollut kaksinen pianosäveltäjä, ja pianon osuus näissäkin lauluissa on lähinnä harmoniataustan luominen. Andsnesin kaltainen taituri saa kuitenkin satsin sinänsä vähäisistä yksityiskohdista paljon irti, ja esimerkiksi Stehe still! -laulussa pianostemma kuulosti suorastaan lennokkaalta.

Kaksikko esitti muutaman ylimääräisen, Straussia ja Griegiä; yleisö olisi kyllä halunnut enemmänkin.

MATTI LEHTONEN