Baby Jane puhuu oman aikamme kieltä oopperana

 

Ooppera Baby Jane Turun kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä 17.9.2020. Sävellys Markus Kärki; libretto Essi Luttinen ja Janne Lehmusvuo (Sofi Oksasen samannimisen romaanin pohjalta). vOhjaus Janne Lehmusvuo; valosuunnittelu Harri Peltonen; äänisuunnittelu Sakari Kiiski; puvut Tyra Therman. Rooleissa Tuuli Lindeberg, Essi Luttinen ja Laura Heinonen.

 

Säveltäjä Markus Kärjen ooppera Baby Jane edustaa ja heijastaa suomalaista modernia oopperataidetta puhtaaksi viljeltynä. Se on sävelletty polttavan ajankohtaiseen tekstiin perustuvaan aiheeseen, vieläpä huomattavan nykypolven kirjailijan kirjoittamaan teoksen pohjalta.

Se on esityskoneistoltaan kevyt ja pakattavissa, siirrettävissä ja esitettävissä jokseenkin missä hyvänsä, kunhan vain kelvollinen teatteritekniikka löytyy.

Sen roolit eivät edellytä mitään äärimmäistä vokaalista suorituskykyä, joskin niiden omaksuminen vaatii sujuvaa osaamista musiikin esittämisessä ilman kapellimestaria ynnä varmuutta laulumelodioissa, jotka – kuten nykymusiikissa yleensäkään – eivät ole yhtä ilmeisesti luonnonvoiman kaltaisia kuin vaikkapa monet Mozartin tai Verdin melodiat.

Mitään edellä esittämääni en tarkoita arvottavaksi, enkä sano niitä esteettisinä arvioina. Niiden pohjalta voidaan silti todeta, että asia toimii. Lyhyesti ilmaisuna, Baby Jane on helposti esitettäväksi tehty nykyooppera.

Tilanteesta kumpuava musiikki

Markus Kärki säveltää musiikkia, jonka määritteleminen mihinkään totuttuun lokeroon ei ole mielekästä, vaikken kaikkia uusimpia luokitteluja tunnekaan. Sen musiikki ei ole kovinkaan tarkasti draaman käänteitä seuraavaa, ei selkeitä musiikin temaattisia hahmoja, eleitä, motiiveja tms. noudattelevaa, muttei kuitenkaan koneen tavoin etenevää kuten minimalismissa.

Sitä voisi kenties luonnehtia tilanteille perustuvaksi. Kärki rakentaa kuhunkin kohtaukseen musiikillisen taustan, tilanteen, jonka puitteissa laulumelodiat, replikointi, dialogi ja muut oopperalle ominaiset ilmiöt tapahtuvat.

Kärjellä on myös korvaa kehittelylle. Baby Janen alkujakso (ensimmäinen näytös?) päättyy kolmijakoiseen, kolmen naislaulajan kohtaukseen, tertsettiin suorastaan, ja sen esittelemä musiikki on ilakoivaa, kepeää, divertimentomaista. Toinen näytös alkaa samalla musiikillisella materiaalilla, mutta huomattavasti vakavammin sävyin ja painavassa, nelijakoisessa tahtilajissa.

Ehkä jotain tuon kaltaista olisin kaivannut musiikkiin enemmänkin.

Osaavat taiteilijat lavalla

Paitsi laulua, kaikki musiikki tuli nauhalta. Suuri osa sävelmateriaalista on synteettisesti tehtyä, akustisilla soittimilla soitetuin ryydein tosin. Ääninauha on moitteettomasti rakennettu, balanssit kohdallaan, minkä lisäksi solistien sisääntulot oli mitä huolellisimmin pohjustettu.

Kolmen laulajan ensemble, lyyrinen sopraano Tuuli Lindeberg, mezzosopraano Essi Luttinen, dramaattinen sopraano Laura Heinonen, osasi ja ymmärsi roolinsa prikulleen. Kukin hallitsi tehtävänsä myös näyttämötyön osalta, eikä henkilöohjaus sisältänyt vähäisintäkään unteloa tuokiota.

Vaikka kertomus sisältää oivat ainekset vaikka minkälaiseen, raflaavaankin näyttämötoteutukseen, kaikki hoidettiin nyt hyvällä maulla mutta kumminkin purevasti.

Näyttämörakennelmat valoineen ja heijasteineen sisälsivät kaiken tarvittavan miljöön luomiseen.

Tervetuloa, nuori yleisö!

Esityksen yleisön joukossa oli runsain joukoin nuorta väkeä, selvästi enemmän kuin sinfoniakonserteissa tai oopperaesityksissä keskimäärin. Voitaneen sanoa, että Baby Janen konsepti kaikkineen on toimiva ja menestyskelpoinen.

Baby Janen markkinointi hienokseltaan ratsastaa Sofi Oksasen nimellä. Oopperoita on historian sivu sävelletty suurten kirjailijoiden teoksiin, mutta jos niistä valitaan vaikkapa Verdin mestariteos Otello, harvalle tulee tekijätietoja lueteltaessa mieleen mainita Shakespearen nimi ensimmäisenä.

                                                                                        MATTI LEHTONEN

Läpi sävellyskonsertin tyrskyjen…

 

Juha Leinosen sävellyskonsertti Porin Teljän kirkossa 6.9.2020. Sami Junnonen, huilu; Tuomas Turriago, piano; Palmgren-kvartetti (Ion Buinovschi, viulu; Adriana Iacovache-Pana, viulu; Kei Ito, alttoviulu; Bela Banfalfi, sello).

Sävellyskonsertin toteuttaminen on aina suuri ja hyvin vakava ponnistus kaikille osapuolille, säveltäjälle, muusikoille, organisaattoreille – ja vielä yleisöllekin. Lähtötilanne on aina sama, oli sitten kyseessä joku historian suurista säveltäjistä tai yhtä hyvin oman aikamme luova taiteilija.

Juha Leinosen teoksille omistetussa soittoillassa kuultiin säveltäjän musiikkia alkaen vuodesta 1995 aina päättyvänä kesänä valmistuneeseen kantaesitykseen.

Kaunis kaarros

Hommage à Hiroshima soolohuilulle (1995) rakentuu yhdestä kauniista kaarroksesta, jossa Leinonen käyttää hyvin hienovaraisesti huilulle ominaisia efektitehoja kuten multifonisia ääniä, frullatoa ja soittimen läppien läpsyttelystä syntyviä, perkussiivisia napsahduksia. Efekteillä ei kuitenkaan haeta mitään ydinräjähdystä kuvaavia purkaustehoja, vaan ne vain herkästi laajentavat ja terävöittävät huilun keinovalikoimaa.

 Musiikin materiaali koostuu lähinnä kahdesta aineksesta, eteerisestä, hidasliikkeisestä legatosta ja vilkkaasta, scherzomaisesta osuudesta. Musiikillisen materiaalin kehittelyssä Leinonen esittelee ensin ideansa laveasti, sitten tiivistää kumpaakin päätyen lopulta eräänlaiseen ahtokulkuun, strettaan, jossa pieniksi paloiksi pilkotut teemat limittyvät.

Motoriikka ja melodia

Miyuki Bridge huilulle ja pianolle (2015) jatkaa Hiroshima-aihetta, mutta edustaa toisenlaista tyyliä tekijänsä tuotannossa. Huilulle ja pianolle kirjoitetussa kappaleessa Leinonen näyttäytyy eniten sen kaltaisena, kuin hänet olen entuudestaan tuntenut mm. orkesteriteosten ja levytetyn musiikin pohjalta.

Musiikkia määrää valtaosin motorinen, pakottavasti etenevä rytmi, joka tuo vääjämättä mieleen amerikkalaisperäisen minimalismin, joskaan säveltäjä ei kokonaan tempaudu siihen suuntaan eli minimalismi on vain yksi keinovaroista, ei hallitseva rakennetekijä. Eteenpäin puskeva satsi, jollaista on toccataksikin kutsuttu, on esillä pianossa huilun piirtäessä melodiafraaseja.

Työstölle tarvetta

Konsertin kunnianhimoisin teos oli Leinosen toinen jousikvartetto nimeltä Athens Vibrations (2014-20). Siinä säveltäjä levittää sanottavansa varsin rohkeasti ajalliselle kestolle ja työstää ideoitaan laveasti.

Harmoninen kieli koostuu suurelta osin pienistä intervalleista, mikä pitää harmoniaympäristön sangen kirpeänä. Tilanne, jossa kolme soitinta muodostaa sointipinnan, jonka päälle sooloviulu piirtää verkkaisesi etenevän melodian, on teokselle ominainen, samoin edellisen jatkona eri soittimissa kuultavat bordunasävelet.

Teoksessa on esillä suuri määrä mehevää, juohevasti etenevää ja silti syvällistä soivia tilanteita. Kaiken päätteeksi toivoisin kuitenkin, että säveltäjä vielä työstäisi sanottavaansa. Sinänsä mielenkiintoista teemamateriaalia olisi syytä terävöittää, muokata iskevämmäksi ja sitä kautta koko teosta tiiviimmäksi.

Paras viimeisenä

Päätöksenä kuultiin kantaesityksenä Phrasen huilulle ja pianolle (2020), jota pidin illan ehdottomasti onnistuneimpana teoksena. Säveltäjä on napannut aineksia Kilpisen tutusta laulusta Keäsyö (karakteristinen säestyssoittokuvio) ja Schubertin Winterreisen viimeisestä laulusta Leiermann (karakteristinen harmonia).

Leinonen käyttää kumpaakin paitsi melodis-harmonisen materiaalin aineksena myös ilmiselvinä lainoina ja siinä tehtävässä rakennetta luovina elementteinä.

Illan onnistumisen takeena musiikkia oli esittämässä koko joukko erinomaisia muusikoita, jotka toteuttivat monin kohdin hyvinkin monimutkaisen sävelkielen suurella varmuudella. Ja vielä lopuksi, Porin Teljän kirkko, muinainen rippikirkkoni, on akustiikaltaan aivan täydellinen kamarimusiikkiin!

                                                                                       MATTI LEHTONEN

 

Eleginen kaudenavaus korona-ajan hengessä

Turun filharmoninen orkesteri Konserttitalossa 4.9.2020. Okko Kamu, kapellimestari; Anna Danik, mezzosopraano. Wagner, Strauss.

Voidaanko menestyksekkäästi esittää noin viiden vartin mittainen konserttiohjelma, joka sisältää vain verkkaisessa tempossa etenevää, elegistä musiikkia, ja jonka sisältöön on valittu teoksia vain yhdeltä kulttuurialueelta ja yhden tyylisuunnan puitteista?

Jo vain, ja vallan mainiosti, kuten Turun filharmonisen orkesterin ensimmäinen ”oikea” konsertti sitten korona-pandemoniumin puhkeamisen jälkeen osoitti. Vaikka ohjelma, Wagneria ja Straussia, saattaakin näyttää kovasti yksipuiselta, jopa jäyhältä, se on lähemmin tarkasteltuna ja ennen kaikkea kuultuna jotain aivan muuta.

Pieni sinfonia

Wagnerilta kuultiin ”oopperoiden kylkiäisiä”, millä en kuitenkaan tarkoita mitään hakkuujätettä vaan ihkaoikeita sävellyksiä, oopperajärkäleiden musiikillisesta materiaalista uutettuja ja jalostettuja, pienimuotoisia karakteritutkielmia.

Siegfried-idyllin kohdalla on kylläkin harhaanjohtavaa liialti korostaa pienimuotoisuutta – onhan kyse parinkymmenen minuutin mittaisesta, aidosti sinfonisesta runoelmasta, jonka musiikiliset aiheet ovat pääosin peräisin Wagnerin Siegfried-oopperan suuresta loppukohtauksesta, jossa sankari Siegfried kohtaa rakastettunsa Brünnhilden.

Kapellimestari Okko Kamu kävi käsiksi tehtävään melko verkkaisin elkein eikä heltynyt minkäänlaiseen lepertelyyn tempon kanssa, kunnes vasta musiikin käänteet niin vaativat. Kamu siis toteutti uskollisesti, ilman omia vapauksia sen, minkä partituuri edellyttää.

Pieni ja suuri laulusarja

Siinä missä ensin kuultu Idylli on orgaanisesti peräisin Siegfriedistä, Wesendonck-laulut ovat Tristanin ja Isolden johdannaisia. Wagnerin muusa, Mathilde Wesendonck, säveltäjän tukijan ja turvaajan, upporikkaan Otto Wesendonckin vaimo, ei ollut kaksinen runoilija, mutta kummasti vain hänen säkeistään säveltäjä löysi käyttöainesta oopperan musiikillista sisältöä pohtiessaan.

Viisiosaisen laulusarjan kaksi ensimmäistä laulua, Engel ja Stehe still, sisältävät oopperan musiikillisia ituja vain pikkuisina välähdyksinä siellä täällä, mutta kolme viimeistä ovat toista maata.

Sarjan ydin, Im Treibhaus, on väkevä muunnelma oopperan kolmannen näytöksen alkusoitosta; lopullisessa muodossaan oopperassa se kuullaan lyijynraskaana, nelijakoisena versiona, mutta po. laulu osoittaa Wagnerin harkinneen myös ratkaisua kolmijakoisessa tahtilajissa. Päätösosa, Träume on yhtä ilmeinen sommitelma oopperan toisen näytöksen suuresta rakkauskohtauksesta.

Sen sijaa neljäs, Schmerzen, jää helposti huomaamatta verrattaessa oopperaan. Se perustuu lähes kokonaan jännittävään, rytmisesti ja harmonisesti iskevään, lyhyeen sointukulkuun, joka ilmentää Tristanin ja Isolden rakkauden väkivaltaista loppua. Se kuullaan heti toisen näytöksen alussa ja taas lopussa kuoleman jo iskiessä.

Voisin kuvitella Wagnerin miettineen tuolle idealle suurempaakin sijaa oopperan musiikissa, mutta lopulta päätyneen antamaan sille vain se pieni, mutta iskevyydessään tyrmäävä sija toisessa näytöksessä.

Fakkien välissä

Laulusarjan solistina lauloi mezzosopraano Anna Danik, jonka ääni on muuntunut hätkähdyttävästi sitten viime kuuleman. Dramaattisen sopraanon fakissa Suomessa on nykyään suorastaan runsauden pulaa: äkkiä mieleen tuleen ainakin viitisen nuorehkoa laulajaa, joiden laulanta edustaa dramaattisen sopraanon fakkia ja nimenomaan sitä. Jos siis laulajan äänessä on luontaisia edellytyksiä mezzon suuntaan, fakin vaihto on mitä ilmeisin ja oivallisin vaihtoehto.

Kysymys ei nimittäin ole välifakin laulajille pelkästään fysiologiaan perustuva ratkaisu vaan vähintään yhtä paljon psykologinen ja esteettinen – älköönkä pragmaattisuuttakaan unohdettako. Danikin ääni on korkealla alueella loistelias, mutta mezzolle tärkeässä matalassa rekisterissä ääni jää vielä liikaa lavalle eli ei kanna yleisölle saakka. Se kaipaa lisää ydintä, kirkasta sointia.

Suuri polyfonia

Konserttiohjelman päätöksenä kuultiin Richard Straussin Metamorfooseja, joka täyttää sinfonian mitat millä hyvänsä mittapuulla hyvänsä mitattuna. Se on valtava, polyfoninen tutkielma muutamasta musiikillisesta ideasta, joiden käsittelyyn säveltäjä käyttää kaiken taitonsa ihmeellisten modulaatioiden käyttelijänä.

Vielä aivan partituurin viimeisillä sivuilla säveltäjä tuntuu miettivän, voisiko kaiken lopultakin päättää duuriin… mutta ei, molliin sen on mentävä, kuten meni koko saksankielinen Eurooppa, jonka suuret kulttuurikeskukset muuttuivat mureniksi ja tuhkaksi Straussin silmien edessä. Ja suuri osa muuta Eurooppaa samalla.

Strauss näyttää mahtinsa myös soitintajana, vaikka käytössä onkin vain pieni jousiorkesteri. Ja juuri siinä myös TFO:n jousisto osoitti jämerän iskukykynsä – eihän tuosta juuri lipsuntaa havainnut, vaikka millä sihdillä olisi seulonut. Okko Kamu johti konsertin niin klassisen selkein ottein ja niin vuorenvarmoin insatsein, että niihin orkesteri saattoi turvata Straussin hyvin kompleksisessa sävelkielessäkin.

Jälleennäkeminen TFO:n kanssa elävässä konsertissa oli suuri ilo. Liene turha mainita kaikkien suuria, palavia toiveita tulevaisuuden varalle.

                                                                                       MATTI LEHTONEN