Eleginen kaudenavaus korona-ajan hengessä

Turun filharmoninen orkesteri Konserttitalossa 4.9.2020. Okko Kamu, kapellimestari; Anna Danik, mezzosopraano. Wagner, Strauss.

Voidaanko menestyksekkäästi esittää noin viiden vartin mittainen konserttiohjelma, joka sisältää vain verkkaisessa tempossa etenevää, elegistä musiikkia, ja jonka sisältöön on valittu teoksia vain yhdeltä kulttuurialueelta ja yhden tyylisuunnan puitteista?

Jo vain, ja vallan mainiosti, kuten Turun filharmonisen orkesterin ensimmäinen ”oikea” konsertti sitten korona-pandemoniumin puhkeamisen jälkeen osoitti. Vaikka ohjelma, Wagneria ja Straussia, saattaakin näyttää kovasti yksipuiselta, jopa jäyhältä, se on lähemmin tarkasteltuna ja ennen kaikkea kuultuna jotain aivan muuta.

Pieni sinfonia

Wagnerilta kuultiin ”oopperoiden kylkiäisiä”, millä en kuitenkaan tarkoita mitään hakkuujätettä vaan ihkaoikeita sävellyksiä, oopperajärkäleiden musiikillisesta materiaalista uutettuja ja jalostettuja, pienimuotoisia karakteritutkielmia.

Siegfried-idyllin kohdalla on kylläkin harhaanjohtavaa liialti korostaa pienimuotoisuutta – onhan kyse parinkymmenen minuutin mittaisesta, aidosti sinfonisesta runoelmasta, jonka musiikiliset aiheet ovat pääosin peräisin Wagnerin Siegfried-oopperan suuresta loppukohtauksesta, jossa sankari Siegfried kohtaa rakastettunsa Brünnhilden.

Kapellimestari Okko Kamu kävi käsiksi tehtävään melko verkkaisin elkein eikä heltynyt minkäänlaiseen lepertelyyn tempon kanssa, kunnes vasta musiikin käänteet niin vaativat. Kamu siis toteutti uskollisesti, ilman omia vapauksia sen, minkä partituuri edellyttää.

Pieni ja suuri laulusarja

Siinä missä ensin kuultu Idylli on orgaanisesti peräisin Siegfriedistä, Wesendonck-laulut ovat Tristanin ja Isolden johdannaisia. Wagnerin muusa, Mathilde Wesendonck, säveltäjän tukijan ja turvaajan, upporikkaan Otto Wesendonckin vaimo, ei ollut kaksinen runoilija, mutta kummasti vain hänen säkeistään säveltäjä löysi käyttöainesta oopperan musiikillista sisältöä pohtiessaan.

Viisiosaisen laulusarjan kaksi ensimmäistä laulua, Engel ja Stehe still, sisältävät oopperan musiikillisia ituja vain pikkuisina välähdyksinä siellä täällä, mutta kolme viimeistä ovat toista maata.

Sarjan ydin, Im Treibhaus, on väkevä muunnelma oopperan kolmannen näytöksen alkusoitosta; lopullisessa muodossaan oopperassa se kuullaan lyijynraskaana, nelijakoisena versiona, mutta po. laulu osoittaa Wagnerin harkinneen myös ratkaisua kolmijakoisessa tahtilajissa. Päätösosa, Träume on yhtä ilmeinen sommitelma oopperan toisen näytöksen suuresta rakkauskohtauksesta.

Sen sijaa neljäs, Schmerzen, jää helposti huomaamatta verrattaessa oopperaan. Se perustuu lähes kokonaan jännittävään, rytmisesti ja harmonisesti iskevään, lyhyeen sointukulkuun, joka ilmentää Tristanin ja Isolden rakkauden väkivaltaista loppua. Se kuullaan heti toisen näytöksen alussa ja taas lopussa kuoleman jo iskiessä.

Voisin kuvitella Wagnerin miettineen tuolle idealle suurempaakin sijaa oopperan musiikissa, mutta lopulta päätyneen antamaan sille vain se pieni, mutta iskevyydessään tyrmäävä sija toisessa näytöksessä.

Fakkien välissä

Laulusarjan solistina lauloi mezzosopraano Anna Danik, jonka ääni on muuntunut hätkähdyttävästi sitten viime kuuleman. Dramaattisen sopraanon fakissa Suomessa on nykyään suorastaan runsauden pulaa: äkkiä mieleen tuleen ainakin viitisen nuorehkoa laulajaa, joiden laulanta edustaa dramaattisen sopraanon fakkia ja nimenomaan sitä. Jos siis laulajan äänessä on luontaisia edellytyksiä mezzon suuntaan, fakin vaihto on mitä ilmeisin ja oivallisin vaihtoehto.

Kysymys ei nimittäin ole välifakin laulajille pelkästään fysiologiaan perustuva ratkaisu vaan vähintään yhtä paljon psykologinen ja esteettinen – älköönkä pragmaattisuuttakaan unohdettako. Danikin ääni on korkealla alueella loistelias, mutta mezzolle tärkeässä matalassa rekisterissä ääni jää vielä liikaa lavalle eli ei kanna yleisölle saakka. Se kaipaa lisää ydintä, kirkasta sointia.

Suuri polyfonia

Konserttiohjelman päätöksenä kuultiin Richard Straussin Metamorfooseja, joka täyttää sinfonian mitat millä hyvänsä mittapuulla hyvänsä mitattuna. Se on valtava, polyfoninen tutkielma muutamasta musiikillisesta ideasta, joiden käsittelyyn säveltäjä käyttää kaiken taitonsa ihmeellisten modulaatioiden käyttelijänä.

Vielä aivan partituurin viimeisillä sivuilla säveltäjä tuntuu miettivän, voisiko kaiken lopultakin päättää duuriin… mutta ei, molliin sen on mentävä, kuten meni koko saksankielinen Eurooppa, jonka suuret kulttuurikeskukset muuttuivat mureniksi ja tuhkaksi Straussin silmien edessä. Ja suuri osa muuta Eurooppaa samalla.

Strauss näyttää mahtinsa myös soitintajana, vaikka käytössä onkin vain pieni jousiorkesteri. Ja juuri siinä myös TFO:n jousisto osoitti jämerän iskukykynsä – eihän tuosta juuri lipsuntaa havainnut, vaikka millä sihdillä olisi seulonut. Okko Kamu johti konsertin niin klassisen selkein ottein ja niin vuorenvarmoin insatsein, että niihin orkesteri saattoi turvata Straussin hyvin kompleksisessa sävelkielessäkin.

Jälleennäkeminen TFO:n kanssa elävässä konsertissa oli suuri ilo. Liene turha mainita kaikkien suuria, palavia toiveita tulevaisuuden varalle.

                                                                                       MATTI LEHTONEN

Urkujuhlat päättyivät urkujen juhlaan

 

Turun urkujuhlat 2020 päätöskonsertti (Turun tuomiokirkon urut 40 vuotta). Markku Hietaharju, urut. Bach, Vierne.

 

Turkulainen kulttuurihistoria on suomalaisittain ainutkertaisen monikerroksista. Kuten tunnettua, jo Beethovenia on täällä soitettu säveltäjän eläessä – puhumattakaan myöhemmistä säveltaiteen suuruuksista.

 

Ensimmäiset puhtaasti taidemusiikin esittämiseen soveltuvat urut Turun tuomiokirkossa lienee ollut 1720-luvun alusta lähtien, ja niitä uusittiin useaan otteeseen 1700-luvun kuluessa, viimeisenä porilaissyntyinen urkurakentaja Carl Torenberg 1796. Mitä musiikkia niillä sitten ikinä soitettiinkin, ainakin vuosilukujen valossa monet myöhäisbarokin mestarit pääsivät esiin.

 

Joka tapauksessa 1827 Turun suurpalo nollasi tilanteen, kun Domin urut tuhoutuivat ”niin perusteellisesti, ettei pillistöstä pystytty löytämään edes metallimöhkäleitä”, kuten Fabian Dahlström kertoo urkujen historiikissa. Urkupillithän valmistetaan pääasiassa tinan ja lyijyn seoksesta, ja konsa tuon materiaalin sulamispiste on hyvin alhainen, valtavan tulipalon aiheuttama kuumuus saa seoksen kiehumaan ja pärskymään ympäriinsä pieninä pisaroina.

 

Palon jälkeen Domissa on ollut kahdet urut. Ensin tukholmalainen Gustaf Andersson rakensi 55-äänikertaiset vuonna 1842, joita taas uudistettiin eri tavoin, muun muassa 1929, jolloin urkujen fasadia muokattiin perinjuurin. Nykyiset 81-äänikertaiset urut vuodelta 1980 ovat Veikko Virtasen (slangi-ilmaisuna ”Veikon kone”) tekemät, ja fasadin on suunnitellut arkkitehti Ola Laiho. Urkujen peruskorjaus ja rekisteröinnin tietokoneistaminen tehtiin 2007.

 

Domin urkujen äärellä jo nuorena

 

Turun tuomiokirkon urkujen 40-vuotisjuhla on siis hyvinkin juhlan aihe, varsinkin osana Turun urkujuhlia. Domin pikäaikainen pääurkuri Erkki Alikoski (1934-2013), kymmenien nuorien urkurien ja kuoronjohtajien ensimmäinen opettaja, soitti vihkiäiskonsertin 1980, ja tuolloin avustajana eli ”registranttina” toimi Domin nykyinen pääurkuri Markku Hietaharju. Hän puolestaan soitti sunnuntaina juhlakonsertin. Yksi pieni ympyrä sulkeutui osana suurta ketjua.

 

Moniaalle polveilevan konserttiohjelman sijaan Hietaharju oli valinnut soitettavakseen kompaktisti vain kaksi säveltäjänimeä, Johann Sebastian Bach ja Louis Vierne. Tavallaan vastakohdat, tavallaan hengenheimolaiset.

 

Bachin preludi ja fuuga BWV 548 lisänimeltään Kiila edustaa suurinta, mitä Bach urille, ehkä omimmalle soittimelleen kirjoitti. Sen rinnalle noussevat vain muutamat samoihin aikoihin sävelletyt muut fuugat alkusoittoineen ynnä tiettävästi hiukan varhaisempi, passacagliana tunnettu BWV 582.

 

Kiilan kuulin hiljattain Naantalissa Ville Urposen soittamana, joten sen muiston perusteella voinen hiukan vertailla. Urposen esitys oli kiivas, kiihkeä ja vauhdikas, kun taas Hietaharjun klassisen sopusuhtainen, ylevä ja harras. Bachin huikeisiin sfääreihin kohoavat kehittelyt juoksutuksineen tiivistyivät kummankin soitossa, vaikkakin erilaisina.

 

Kieliäänikerroille kyytiä

 

Jos Kiila kuultiinkin Silbermann-henkisessä, kirkkaassa sointikylvyssä, Bachin koraalin Christ lag in Todesbanden Hietaharju soitti hyvinkin rohkealla kieliäänikerralla, mikä valinta kuitenkin puolsi paikkaansa. Myös Jesu meine Freude -urkukoraalin esitys teki oikeutta noille tutuille musiikin teemoille.

 

Konsertin valtaisaksi päätökseksi Hietaharju soitti Louis Viernen (1870-1937) kuudennen urkusinfonian. Teosvalinta on toisaalta ilmeinen, toisaalta uskalias.

 

Vierne ei nimittäin todellakaan ole se säveltäjänimi, johon turvaudutaan haluttaessa soittaa yleisöä viihdyttävää musiikkia. Säveltäjän urkusinfonioista kuultiin nyt siis viimeinen, h-molli. Sen sävelkieli on hyvin kompleksista, mutta hyvinkin loogista, tematiikaltaan selkeää ja emotionaalisesti väkevää.

 

Tunneasteikolla musiikki tuntuu kamppailevan osasta toiseen tuskasta seestymiseen. Ahdistunut ja raivoisa avausosa saa jatkokseen meditatiivisen aarian, joka viimeistään tuo mieleen Viernen vaikutuksen Ranskan myöhempään urkumusiikkiin: Messiaenin säveltaidetta tuskin voisi kuvitella ilman Vierneä, vaikka niiden eroavuudetkin ovat ilmeiset, 

 

Scherzo on huikea ja ennen kaikkea rohkea, merkillinen absurdi sirkus, jossa tahtia määrää rääkyvä, hullu valssi, josta ei irvokkaitakaan sävyjä puutu.  Hietaharju sai vakuuttavalla tavalla esiin äänikertavalinnoillaan musiikissa riehuvan ironian, suorastaan pandemoniumin. Jälleen hidas osa adagio vie alun aarialta kaiken melankolisuuden ja kääntää sen jeremiadiksi, valituslauluksi.

 

Hämmentävällä tavalla Vierne toteuttaa teoksen finaalissa pienoisen ihmeen: musiikki pursuaa riemua, valoa, voiton tunnetta ja säihkyvää iloa. Tässäkin kohtaa urkutaiteilija Hietaharjun osaaminen kuului säkenöivänä soivien rekisteröintien valintana. Ilmankos tätä finaalia soitetaan usein erillisenä numerona urkukonserteissa.

 

Siinä missä Bachin klassinen preludi ja fuuga toteuttivat kuvan Domin urkujen pääpillistön säihkyvästä soinnista, pleno-rekiteröinnistä sointikruunuineen, Viernen sinfoniassa urkuri antoi suurten katedraaliurkujen rikkaalle kieliäänikertapillistölle kyytiä, tilaisuuden osoittaa kaikki se huikea arsenaali, joka tähän ”Veikon koneeseen” on kätketty.

 

                                                                                       MATTI LEHTONEN

Kissa ja kuuma puuro

 Ville Urposen urkukonsertti Naantalin kirkossa 6.8.2020

Naantalin kirkon urut täyttävät tänä vuonna 30 vuotta, ja kauhunsekaisen ihastuksen vallassa muistelen, miten 1990 kuuntelin urkuri Hans Fagiuksen soittaman vihkijäiskonsertin. Alan tulla vanhaksi.

Moista asiaa fundeerasin istuessa Naantalin kirkossa Ville Urposen konsertin alkua odotellen.

Konsertin ohjelma oli linjakkaasti rakennettu kokonaan saksalaisesta barokkimusiikista - sellaisenaan valtava aarreaitta. Ja kun siitä puhutaan, asiaa vähänkään penkoneen ajatukset tuskin voivat sivuuttaa Johann Sebastian Bachia.

Niin keskeinen ja kaikkea ympärillä olevaa syleilevä (tai varjostava) merkitys kuin Bachin musiikilla onkin, häntä ennen ja hänen aikanaan sävellettin myös paljon muuta hienoa ja ilmaisuvoimaista musiikkia. Säveltäjän viaksi tuskin voi laskea sitä, ettei hän satu olemaan J.S. Bach.

Urponen kävi läpi lukuisia aikakauden säveltäjiä ja heidän myötään monia ajan sävellystyylejä, muotoja ja tekniikoita Buxtehuden tutuhkosta d-molli toccatasta Waltherin Jesu meine Freude -partitaan ja Bruhnsin fantasiamaiseen e-molli preludiin.

Juonnetut konsertit ovat usein perin korneja ja pitkäveteisiä, mutta sitä ei mitenkään voi sanoa Risto Nordellin hauskoista, näkemyksellisistä ja tietoa pursuavista spiikeistä, joilla hän konsertin kulkua siivitti. Nordellin jutut myös asemoivat baijerilaisen Johann Pacelbelin erilleern illan muista, pohjoissaksalaisista urkusäveltäjistä.

Urponenkin heitti Pachelbelin Sebaldina-aariassa kuuluviin sangen rohkeita kieliäänikertavalintoja, jotka aistikkaasti korostivat musiikin ominaislaatua.

Ja sitten se puuro, jota koko konsertin ajan oli kierretty - ukko-Bach. Minua kukaan urkuri voisi tuskin suuremmin ilahduttaa kuin soittamalla Bachin ihmeellisen, valtavan e-molli preludin ja fuugan liikanimeltään Kiila.

Sen rinnalla maalliset mietteet kutistuvat, murheet murenevat ja arki kaikkoaa. Kaikki urkutaiteesta - ja musiikista ylipäänsä - tiedetty on koottu siinä yhteen teokseen... kuin Sikstuksen kappelin freskot Vatikaanissa tai Firenzen tuomiokirkon arkkitehtuuri tai Viscontin parhaat elokuvat, kukin omalla alallaan.

Maallisessa mielessä Kiila on teknisesti valtava haaste urkurille, ja niinpä vain Urponen kaikkensa peliin heittgäen suoriutui siitä mestarillisesti.

Eläviin konsertteihin siis vihdoin päästiin, ja puute olikin tällä alalla huutava. Kunpa ei nyt vain jouduttaisi takaisin samaan ankeuteen.

                                                                            MATTI LEHTONEN

Kansasta kansalle taiteen kautta

 Rauman Festivo-musiikkijuhlien avajaiskonsertti 5.8.2020 Posellissa.

Jotain ylevyydessään likimain raamatullisia ajatuksia puheenparsineen liikkui mielessäni köntystäessäni Rauman Poselli-kulttuuritaloon - ensimmäinen live-konsertti yli puoleen vuoteen!

Ja erityisen sopivaa onkin aloittaa kamarimusiikista, joka lienee kaiken säveltaiteen kantamuoto, sillä yhdessähän on kivempi tuottaa ääniä mistä välineestä hyvänsä kuin yksin. Niin uskoisin esi-isiemmekin muinoin todenneen. Rauman Festivossa ei välttämättä asiaa ollut ajateltu aivan näin, mutta kansanmusiikki oli joka tapauksessa avajaiskonsertin teema.

Materiaaliahan on runsain määrin, konsa kansanmusiikki on aikojen mennen kiinnostanut ja innottanut lukemattomia säveltäjiä. Yksi ilmeisimmistä on unkarilainen Béla Bartók, jonka tuotantoa tuskin voisi mieltää sellaisena kuin se tunnetaan ilman etnisiä vaikutteita. 

Romanialaiset kansantanssit Sz. 56 edustaa asiaansa komeimmillaan. Kappaleet on valittu täydentämään toisiaan tunnelman ja tekstuurin puolesta, vaikkakin vilkkaat tempot ovat etusijalla. Musiikki sisältää kosolti virtuoottista satsia, eksoottisia asteikoita ynnä kipakoita rytmejä, joilla yleisö temmataan mukaan. Viulisti Jan Söderblomin (Festivon taiteellinen johtaja) ja pianisti Anna Laakson esitys oli mukavan tuikea ja kipakka.

Enpä äkkiä keksisi hauskempaa ja iskevämpää vastavetoa Bartókille kuin Manuel Fallan usein esitetyt ja aina yhtä tenhovoimaiset kansanlaulut, tällä kertaa sellolle ja pianolle versioituina. Vaikkakin säveltäjien temperamentissa on samankaltaisuuksia, musiikin etniset ominaisuudet tulevat kuitenkin lopulta esiin. Sellisti Lauri Kankkunen ja Anna Laakso pianon ääressä nostivat kauniisti esiin musiikin finessit raivosta melankoliaan ja surusta hellyyteen.

Jos kohta ohjelman Falla-osasto oli tuttua, Rebecca Clarken (1886-1979) viululle ja laululle sovittamat englantilaiset laulut eivät taatusti olleet. Sovitus on sangen onnistunut viulun ja lauluäänen luodessa ihan kaksin melodioiden lisäksi myös harmoniat.

Mezzosopraano Charlotte Hellekant jatkoi iltapuhdettaan Beethovenin skottilaisten laulujen parissa. Tällä kohdin oltiin koko konserttiohjelman ytimessä: niin tuttu säveltäjä kuin Beethoven onkin, harvapa häntä mieltää etnomusikologiksi, siis kansanmusiikin penkojaksi. Mestarin laulut opuksessa 108 ovat kuitenkin mitä hurmaavimpia, ihastuttavia tutkielmia siitä, miten kansanomainen herkkyys voidaan jalostaa edelleen kamarimusiikiksi - ja lopulta kumpikin osatekijä rikastuu.

Beethovenin laulut oli nokkelasti sommiteltu yhdeksi kokonaisuudeksi Muuan-kansanmusiikkitrion soiton lomaan. Idea korosti hauskasti laulujen etnistä perintöä, ja kokonaisuus oli perin ihastuttava.

Kaikkineen Festivon avajaiskonsertti oli paraatiesimerkki mielenkiintoisen konserttiohjelman suunnittelusta. Kokonaisuus oli looginen muttei mitenkään tavanomainen, ja erilaisten elementtien yhdistely ja vastakkainasettelu avasi poikkeusolojen kolhimalle kansalle taatusti virkistävän nautinnon.

                                                        MATTI LEHTONEN

Passion piina turvaetäisyyksin

Bachin Johannes-passiota on varmasti vuosisatojen mennen tulkittu ties minkälaisina versioina niin sisällön kuin kuin esityskokoonpanonkin osalta. Pitkäperjantain esitys Helsingin Kallion kirkossa lienee silti varsin omanlaisensa: voimassa olevan säännöstön mukaan koolla ei saa olla juuri kymmentä ihmistä enempää, ja sellaiselle muusikkoporukalle teoksen musiikki oli räätälöity.

Alkukuoro oli perin hidas, mutta olipa syy siihen miten käytännön sanelema hyvänsä, se on hyväksyttävissä myös pelkästään taiteellisin perustein. 

Ensiksi, alkukuoron piinalliset, riipivät pidätysdissonanssit saavat enemmän purevuutta, kun ne viipyvät pidempään.Toiseksi, kun kutakin stemmaa laulaa vain yksi laulaja - hyvin taitava -, hänellä on mahdollisuus koristella omaa osuuttaan barokin hengessä eri tavoin, mikä ei tietenbkään ikinä onnistuisi kuorossa. 

Kolmanneksi, riuskoja tempoja on nyt kuultu jo monta vuosikymmentä Richterin ja Karajanin menneisyydessä luomien raskaiden ja hitaiden standardien vastineena; vaikka Bach yhä eläisi ja johtaisi, hän saattaisi hyvinkin haluta kokeilla välillä jotain uutta. 

Ja mikä olennaista, eihän kukaan lopultakaan ole kertomassa, miten ripeät tai verkkaiset tempot olivat säveltäjälle mieleen. Sinänsä kuoron osuudesta vastanneen kvartetin (Tuuli Lindeberg, Eira Karlson, Tommi Niskala, Elja Puukko) osaaminen oli aivan suvereenia, korukuvioineen kaikkineen. 

Johannes-passion turba-kuorot, siis ne osuudet, joissa kuoro kuvaa ihmisjoukkojen reaktioita ja repliikkejä, ovat selvästi vaikeammat kuin vaikkapa Matteus-passiossa, ja nytpä ne kuultiin todellakin jämpisti laulettuina niin rytmin kuin sävelpuhtauden osalta. 

Pääosan soolo-osuuksista lauloivat sopraano Helena Juntunen, mezzosopraano Monica Groop, tenori Tuomas Katajala ja baritoni Aarne Pelkonen, joskin miesäänten osalta sooloja oli jaettu myös ns. kuoron laulajille. Upeita laulusuorituksia! 

Urkuri Markus Malmgrenin sovitus laulukvartetille, solisteille ja neljälle soittajalle oli minusta erinomainen. Pienehkön barokkiorkesterin musiikillinen osuus oli kuin olikin saatu sovitetuksi neljälle muusikolle, Antti Tikkanen (viulu ja alttoviulu), Kaisa Kortelainen (huilu) ja Seidi Palonen (oboe) ynnä Malmgren uruissa. 

Kulkutautiepidemian laannuttua toivon edelleen saavani kuulla klassisia kirkkoteoksia originaalissa asussaan, mutta on hyvä säilöä tämäkin oivallinen versio kaiken varalle varmuusvarastoon, ettei pahan paikan tullen tilata ties mistä sikaa säkissä...

Ylväitä klassikkoja ja notkeita kuriositeetteja

Olivier Latry, urut, Turun tuomiokirkossa 9.2.2020. Thierry Escaich, J.S. Bach, Augustin Barié, Vierne.

Kysyin kauan sitten Krzysztof Pendereckiltä, mikseivät aikamme säveltäjät – vaikkapa hän itse! – sävellä musiikkia uruille. Vastaus oli, ”koska Olivier Messiaen on jo säveltänyt kaiken”; ehkei hän miettinyt asiaa loppuun asti.

Bach ja Messiaen, Beethoven ja Brahms, Verdi ja Wagner – jos historian säveltäjät olisivat poteneet vision puutetta, urkumusiikin, sinfonian ja oopperan historian voisi todeta päättyneen näihin jättiläisiin.

Vaikkapa vuonna 1965 syntynyt Thierry Escaich, jonka teoksen Evocation I pariisilaisurkuri Olivier Latry soitti ensimmäisenä konsertissaan Turun tuomiokirkossa sunnuntaina; konsertti kuului Domin Katedraali soi! -kirkkomusiikkiviikkoon.

Escaichin kappaleen rakenne tuskin tarjosi mitään uutukaista, A-B-A, mutta sisältö oli sitäkin kiintoisampaa. Escaich tekee sinfoniaa miniatyyrimitassa niin laajuuden kuin sisällönkin puolesta. Alku ja päätös tarjosivat hiukan Messiaeniin vivahtavaa aforistiikkaa, mutta keskiosan sointusatsi edusti ihan jotain muuta.

Johann Sebastian Bachin passacagliaa en muista kuulleeni yhtä pidättyvänä ja hillittynä esityksenä – edes päätöksessä Latry ei innostunut hyödyntämään Domin 32-jalkaista arsenaalia kaikella voimalla. Hyvä, hyvä, kaikki tuleekin aika ajoin miettiä perinpohjin uudelleen. Kaunis ja tyylikäs esitys kaikkineen.

Augustin Barié (1883-1915), nuorena nukkunut, syntymästään saakka sokea ranskalaisurkuri olisi kypsään ikään eläessään ideoineen varmasti saavuttanut jotain omiin aikoihimme asti kestävää, suurempaakin, mutta onhan Latryn soittama intermezzo urkusinfoniastakin hauska ja virkistävä numero urkumusiikin usein niin tummanpuhuvassa ja vakavassa kehyksessä.

Viernen ensimmäinen urkusinfonia tulee konserteissa vastaan tuon tuostakin, joten olisikohan ollut harkittavissa soittaa Barién sinfonia kokonaisuudessan (veikkaisin, että tuskin kukaan olisi ennen kuullut) ja jättää Vierne vain jonkin yhden osan varaan? 

Latryn esitys teki joka tapauksessa kunniaa musiikin kaikille alueille. Hän karakterisoi osat, kunkin omien kauneusarvojensa mukaan antaen suuren painon mahtavalle kakkososalle, fuugalle. Hillityn Bachin vastapainoksi urkuri näytti myös, millaiseen dynamiikkaan isoilla uruilla päästään, kun tilanne edellyttää.

Latry päätti konserttinsa improvisaatioon tutusta virrestä Soi kunniaksi Luojan. Soiva lopputulos oli niin selkeästi jäsennelty ja vahvasti karakterisoitu – ennen kaikkea sisällöltään täysipainoinen! -, että voi miettiä, milloin improvisaatio muuttuu ihan oikeasti sävelletyksi koraalipartitaksi. Mutta vaatimattomuushan tunnetusti kaunistaa.

                                                                                       MATTI LEHTONEN