Wagnerin voimaa sopraanolaulussa

 

Kaisa Kraftin (sopraano) ja Anni Collanin (piano) Wagner-konsertti Hirvensalon taidekappelissa 4.10. 2020. Monologeja ja aarioita oopperoista Valkyyria, Lentävä hollantilainen, Tristan ja Isolde, Tannhäuser, Siegried ja Jumalten tuho.

 Kun aariaresitaali alkaa ns. Valkyyrian kutsulla, juuri sillä maineikkaalla Hojotoho-huudolla, voi olla varma, että jotain tavanomaisesta poikkeavaa on luvassa. Sopraano Kaisa Kraftin ja pianisti Anni Collanin konsertti lauantai-iltana sisälsikin kompaktissa paketissa jokseenkin kaikki tunnetuimmat – ja vaativimmat – sopraanotuokiot Wagnerin keskeisestä tuotannosta.

Kraftin laulannan suuri avu on korkeiden sävelten ja suuren dynaamisen skaalan helppous: esimerkiksi juuri mainitun Valkyyria-numeron korkeat c:t ja h:t tulevat näennäisen vaivattomasti kevyesti ja mikä tärkeintä, huippukvaliteetilla, ilman kirkumista tai päkistelyä. Muutamin kohdin tosin mietin, että siinä viivaston yläreunan tienoilla (e-f-g) sointi voisi olla vielä kimmeltävämpi.

Kaikkineen Kraftin on sävyltään kirkas, säkenöiden soiva sopraano, hiukan Birgit Nilssonin suuntaa, jos nyt vertailukohtaa vasiten haetaan.

Brünnhilden sotaisalle deklamoinnille on hyvänä vastapainona Isolden lemmenkuolon pianissimosävyt; nekin toteutuvat aidon kuuloisesti vain silloin, kun äänen pohjana on riittävä forte-arsenaali. Kraft annosteli dynamiikan herkästi ja musikaalisesti, luontevasti musiikin ja tekstin vaatimusten mukaan.

Sentan balladi oopperasta Lentävä hollantilainen asettaa toisenlaisen haasteen, kun ensimmäinen vaikeus ei ole sen enempää volyymi kuin korkeuskaan. Sen sijaan tehtävä kysyy psykologista silmää, tarinoitsijan kertojanlahjoja ja pienoisdramatiikan rakentelun varmuutta. Kraft oli tehtävän tasalla.

Sieglinden monologi Du bist der Lenz Valkyyriasta ja Elisabethin Halle-aaria Tannhäuserista edustivat ohjelman lyyrisempää laitaa. Kumpikin on luonteeltaan valoisa ja luottavainen, riemukaskin, ja kenties Kraft voisi niissä koettaa löytää huipennoksiin kuulaamman sävyn selvästi kevyemmässä volyymissa.

Kraftin vahvuuksiin kuuluu myös tekstin sisäistetty ja syvällisesti ymmärretty toteuttaminen, artikulointeineen. Tältä kantilta pohdin Brünnhilden Ewig war ich -monologin (jonka musiikin Wagner muuten käytti myös hiljattain Turussa kuullussa Siegfried-idyllissä) tulkintaa. Laulumelodia lähtee liikkeelle mollissa, lähes uskonnollisen hartain ja juhlallisin sävyin. Monologin edetessä sävy asteittain kevenee, käy aistillisemmaksi ja eloisammaksi. Tämän prosessin voisi varmaankin toteuttaa vielä kouraantuntuvammin.

Ja jos Hojotoho on repäisevä avausnumero konsertille, se tuskin voisi päättyä järisyttävämmin kuin Jumalten tuhon päätösmonologiin Starke Scheite, jossa Brünnhilde lopulta tajuaa pintatasolla joutuneensa petoksen välikappaleeksi ja syvemmässä mielessä koko maailman olevan hukassa ja lopulta uhraa itsensä tuhon välttämiseksi.

Numeron laulutekniset, muut musiikilliset ja psykologiset haasteet ovat valtavat. Laulun jännitteen on kannettava myös pitkien taukojen yli, sen on pysyttävä kiinteänä matalissa, resitatiivimaisissa kohdissa ja lopulta noustava huikeaan lentoon korkeissa forteissa. Kraft voisi vielä jalosta matalimpien taitteiden soinnillista intensiteettiä – tunnelma ei saa purkautua, vaikka kurkku hetken lepäisikin.

Anni Collanin epäkiitollinen tehtävä oli illan mittaan esittää pianolla jättiläisorkesteria, ja huolimatta apparaattien epäsuhdasta hän sai musiikista suvereenin otteen.

 MATTI LEHTONEN

Urkusinfonian kahdet kasvot

 Markku Hietaharjun konsertti Pori Organ -festivaalilla 2.10.2020 Keski-Porin kirkossa. Franck, Vierne.

César Franck ja Louis Vierne – siinähän ovat suuren ranskalaisen sinfonisen urkumusiikin ääripäät, suurpiirteisesti ilmaistuna.

Huolimatta teostensa avarista mittasuhteista Franck on pohjimmiltaan lyyrikko, hieman introvertti pohdiskelija. Jos romantiikan ajan musiikin ajatellaan olevan sävelillä maalailua, Franckin ominaisin väline ovat akvarellivärit.

Suurena säveltäjänä Franck toki hallitsee musiikin dynamiikan annostelun, vaikkei haluakaan luoda hirmumyrskyä ja taistelun kuvausta.

Markku Hietaharju aloitti konserttinsa Franckin opus 17:llä, ja sai musiikin herkät sävyt elegantisti ilmoille, luonnollisesti silti tummemmin varjostuksin taiteen sitä vaatiessa.

Louis Vierne on toista maata. Hän totisesti kaipaa taiteensa toteutumiseen järeän kaluston.

Välinumerona Hietaharju soitti Viernen Pièces en style libre -sarjasta osan nro. 15, Arabesque. Musiikissa voi aistia hienoista orientaalia sävyä, ennen muuta pitkinä köynnöksinä soljuvassa, loputtoman tuntuisessa melodikulussa.

Saman kaltaiseen melodiarakenteluun säveltäjä päätyy illan viimeisenä kuullun kuudennen urkusinfonian Aria-osassa, joskin jälkimmäisessä musiikin tunnelma on tummempi ja synkempi, apeampi.

Mutta sitten Scherzo, joka syöksyy eetteriin kuin järkensä menettänyt vuoristoradan vaunu! Musiikki soi nimellisesti duurissa, mutta sen sävyt ovat ilon sijaista irvokkaat, groteskit, ilkkuvat.

Kuudes sinfonia päättyy yllätyksellisesti riemuun, säveltäjänsä oodiin ilolle. Lystinpito kulminoituu Finaalin viimeisen taitteen jalkio-osuuteen, jota soittaessaan urkuri saa polkea kuin Ranskan ympäriajoissa. Takeltelematon suoritus kruunasi Hietaharjun komean sinfoniatulkinnan.

Keski-Porin kirkossa taitaa olla edessä pienoinen urkuremontti: kesken soiton erään tremolo-äänikerran puhaltimesta taisi kärähtää laakeri tms., ja soivaan lopputulokseen ilmaantui ikävä ”papattava” lisäsoundi, kuin vanhaan Harley-Davidsoniin ikään.

Kaiken kaikkiaan kirkon Paschen-urut vaikuttivat olevan mainiossa kunnossa ja monilukuiset kieliäänikerrat moitteettomassa vireessä – niitähän tarvitaan melkoinen arsenaali ranskalaisen romantiikan esittämisessä.

MATTI LEHTONEN

Outoa ja hämmästyttävää säveltaidetta urkujen kera

 Pori Organ -festivaalin konsertti Keski-Porin kirkossa 1.10.2020. Markku Mäkinen, urut; Pori Sinfonietta, joht. Tibor Bogányi. Ohjelmassa mm. Alain, Gounod ja Holst.

Urut ja orkesteri – tavallisin ohjelmisto on äkkiä kuultu ja jo lukemattomat kerrat esitetty. Mutta urut ja kamariyhtye – siinäpä aivan eri juttu!

Pori Organ -festivaalin ohjelmaan nivottu urkuri Markku Mäkisen ja Pori Sinfoniettan yhteissessio esitteli urut nimenomaan osana erilaisia kamarikokoonpanoja, ja samalla orkesterilaiset pääsivät esittelemään osaamistaan tavanomaisen työnkuvansa ulkopuolella.

Illan keskeinen säveltäjä oli ranskalainen urkuri Jehan Alain (1911-40), jonka on helppo uskoa nousseen Messiaenin veroiseksi suurnimeksi modernin urkumusiikin alalla. Mutta kuten tunnettua, hän kaatui rintamalla aivan samoihin aikoihin kuin Messiaen joutui sotavankeuteen, jonka aikana hän kirjoitti ehkä tunnetuimman teoksensa, Aikojen lopun kvarteton... mutta se on toinen juttu!

Siis asiaan. Alainilta kuultiin konsertin aluksi ja päätökseksi komea marssi, tuikea fanfaari, jossa urkuri sai luvan antaa soittimen 32-jalkaisen arsenaalin möyrytä niin, että kirkon 150-vuotiaat perusteet jymisivät.

Konsertin tärkein Alain-numero oli silti ilman muuta ihmeellinen, vangitseva Sarabande uruille, jousikvintetille ja patarummuille. Juuri tämänlaisen, teosluetteloiden uumenissa lymyävän mestariteoksen julkituomisessa illan taiteilijavoimat tekivät suurimman palveluksen musiikkimaailmalle.

Sarabanden lamento-sävy pitää itsepintaisesti kiinni aavemaisista rinnakkaiskuluista ja avosoinnuista antamatta edes päätöksessä jännitteen raueta sen enempää selkeään duuriin kuin molliinkaan.

Illan edetessä orkesterin muusikoista sellisti Saija Jakovaara, viulisti Ion Buinovschi ja huilisti Lucia Hellerhoff esiintyivät kukin yksin urkujen keralla ja antoivat samalla näytteen siitä, mihin Pori Sinfoniettan musisoinnin huikea kehitys viimeisen parin vuosikymmenen on perustunut.

Soittajat esiintyivät myös kamariorkesterikokoonpanossa: Charles Gounodin pieni sinfonia puhallinorkesterille on köykäisehköä musiikkia, mutta mittaa silti soittajiston taidot lyyrisissä pianissimosävyissä.

Irlantilainen kansanmusiikki on peruskivi, jolle Gustav Holstin St. Paul -sarja pohjautuu. Teos antaa viitteitä Pori Sinfoniettan ensi viikosta, jonka ohjelmana on Holstin Planeetat kamariorkesterisovituksena.

Kapellimestari Tibor Bogányi osasi asiansa niissä kohdin, kun johtajaa tarvittiin, ja – mikä ehkä vielä tärkeämpää – hän osoitti huomattavaa sivistystä ohjelmiston tuntemuksessa: nämä kappaleet eivät ole jokapäiväisiä vastantulijoita.

MATTI LEHTONEN

Komeat raamit uudella kitarasonaatilla

 

Kamarikonsertti Sibelius-museossa 30.9.2020. Patrik Kleemola, kitara; Pia Pajala, sopraano; Erkki Lahesmaa, sello. Schubert, Hindemith, Sor, Heiniö, Gnattali, Falla.

Sopraanolaulu, sello ja kitara – ei ihan tavallisin yhdistelmä kamarikonsertin esityskokoonopanoksi, mutta hauska ja mielenkiintoinen ohjelma sillä saadaan aikaan. Sibelius-museon keskiviikkoillassa oli teemoja, kokoavia ideoita ja kontrasteja, varsin sopusuhteisina annoksina.

Schubert jos kuka edustaa tietysti saksalaista laulutaidetta klassisimmillaan, mutta musiikkiin saadaan mukavan uutukainen tuntu, kun tuttu piano-osuus soitetaan Tilman Hoppstockin kitarasovituksena.

Pia Pajala lauloi illan aluksi moitteettoman huolitellusti ja detaljoidusti vuoden 1815 tienoilla Goethen runoihin sävelletyt numerot, joihin Kleemolan kitarointi istui kuin nakutettu.

Tylsästä tunteelliseksi

Paul Hindemithiin on kaiken kattavasti leimattu etiketti ”maailman tylsin säveltäjä”, ja kerrottakoonpa sekin, että juuri tällä epiteetillä hänet esiteltiin meille nuorille opiskelijoille musiikkiopistossakin, tosin kauan, kauan sitten...

Esimerkiksi keskiviikkona kuultu sonaatti soolosellolle Op. 25, nro. 3 osoittaa suorastaan vastaan sanomattomasti vallan päinvastaista, eli ettei Hindemithin sävelilmaisu ole laisin kovinkaan kaukana romantiikan tunnemaalailusta.

Emootion välittäminen on tietysti suurelta osin kiinni esityksestä, ja Erkki Lahesmaan antaumuksellinen tulkinta löysi herkästi niin musiikin aggressiiviset kuin hauraatkin piirteet.

Espanjan lauluherkkuja

Aika monelle musiikin kuulijalle Fernando Sor merkitsee ensisijaisesti kitaramusiikkia. Sitäkin hauskempaa oli kuulla häntä vokaalisäveltäjänä neljässä ensimmäisessä numerossa 12 seguidillan kokoelmasta 1800-luvun alkuvuosilta.

Vaikka ajankohta onkin sama Schubertin kanssa, sävelkieli poikkeaa huomattavasti. Muuttujia ovat jokseenkin kaikki parametrit, melodiakaarrosten sävelsisältö, harmonia ja sen painotukset, rytmi ja fraseeraus.

Myös Kleemolan ja Pajalan esitys noudatti tehtävän vaatimuksia. Dynamiikka ja aksentointi oli kulmikkaampaa ja laaja-alaisempaa. Olisin mieluusti kuunnellut sarjan kaikki 12 osaa – näihin ei nimittäin juuri koskaan törmää konserteissa, ainakaan Suomessa, ja kuitenkin on kyse suuresta säveltaiteesta.

Hauska ja lennokas kitarasonaatti

Konserttiohjelmassa varmastikin – ja ansaitusti! - suurimman huomion sai loppukesästä Tampereella kantaesitetty Mikko Heiniön kitarasonaatti.

Heiniö ei ole ennenkään katsonut karsaasti musiikillisten ideoiden poimimista perinteisen säveltaiteen ulkopuolelta, mutta kuitenkin hän viime kädessä sorvaa nuo ideat täsmälleen omaan musiikilliseen tyyliinsä sitä mukaa, mitä kukin teos tarvitsee.

Kitarasonaattikin suorastaan vilisee hauskasti ja nokkelasti käytettyjä viitteitä populaarimman musiikkityylin suuntaan.

Intro vivahtaa latinalaiseen kulttuuriin niin harmonian kuin kipakan rytmiikankin kautta, ja osan motorinen energia muodostaa nasevan kontrastin Rubato-osalla, jonka viipyilevässä elegisyydessä saattaa kuulla kaukaisia kaikuja Heiniön 80-luvun laulusarjasta Vuelo del alambre.

Sonaatin ydin on kuitenkin Rondo, jonka rhythm and blues -estetiikka napsahti lujasti ikuisen blues-fanin korvaan. Sävelkieli kaikkine hitaaksi stilisoituine shuffle-komppeineen, voimasointuineen ja slide-putkella soitettuine tuokioneen herkisti minut sydänjuuria myöten. Olisi voinut ounastella minä hetkenä hyvänsä jonkun Muddy Waters – tai Allman Brothers -hahmon putkahtavan ilmielävänä esiin musiikin uumenista!

Sonaatin Coda oli mitä pitikin, edellä kuulluuista ideoista taiten nivottu, vauhdikas koonnos.

Kepein sävelin päätökseen

Brasilialaisen Radamés Gnattalin sonaatti sellolle ja kitaralle(1906-88) jäi tässä konserttiohjelmassa vääjäämättä sivurooliin – siinähän nousevat lähinnä esiin pehmeästi keinuvat lattarirytmit ja hiukan viihdemusiikkiin vivahtavat harmoniat.

Ehtoo päättyi Nana-osaan Manuel de Fallan usein esitetystä seitsenosaisesta espanjalaisten kansanlaulujen kokoelmasta. Teosta esitetään yhtä lailla laulettuna kuin jousisoittimellakin soitettuna, mutten ennen ollut kuullut versita triolle.

Tulema oli kuitenkin melko simppeli sopraanon tulkitessa ensimmäisen säkeistön sellon osuuden jäädessä lähinnä toisen säkeistön esittämiseen.

MATTI LEHTONEN

Tuokio taiteen taikaa kulkutaudin keskellä

 

Turun filharmoninen orkesteri konserttitalossa 24.9.2020. Okko Kamu, kapellimestari; Virva Puumala, sopraano. Beethoven, Telemann, Sibelius.

Edelleen on menossa vasta vuosi yksi jälkeen uuden ajanlaskun alun - so. koronakatastrofin puhkeamisen –, ja jo nyt paukut vaikuttavat loppuneen monella taiteen alalla, jotka kaipaavat kipeästi yleisöä tilaisuuksiinsa. Eikä puhuta pelkästään henkisestä tuesta ja läsnäolosta vaan myös ihan konkreettisesti maksavan yleisön roposista järjestäjän kassakirstuun.

Samaan aikaan Yle:n aamu-tv:n lähetyksessä muuan paneelikeskustelijaksi valittu kulttuurielämän edustaja totesi, että korona pitäisi nähdä, ei vain uhkana, vaan myös mahdollisuutena. Tuollaista kommenttia tulen itse hyvin äkkiä pitäneeksi hurskasteluna ja löyhin perustein heitettynä korulauseena. Revipä rutosta rattoa!

Mutta millaisia mahdollisuuksia epidemia sitten voisi tarjota esimerkiksi konserttimusiikin kentällä? Ainakin ohjelmiston pikantteja omituisuuksia, niitä säveltäjien opusluetteloiden marginaaleista löytyviä kappaleita, jotka normaalioloissa jäävät vääjäämättä esittämättä, voisi kerrankin tarjota kuultavaksi. Esimerkiksi.

Konsertti kahdella jalalla

Turun filharmoninen orkesteri kävi torstaina ajan ankeutta vastaan kaksikantaisella konserttiohjelmalla. Mikä hyvänsä soittoilta minä hyvänsä aikakautena alkaa vakuuttavasti ja ylväästi Beethovenin Coriolan-alkusoitolla. Kapellimestari Okko Kamu – jo tuttu näky oman orkesterimme puikoissa - johti kappaleen pontevasti, ja huolimatta muutamasta tuhnusta alukkeesta orkesteri vei taas imagoaan kohti sille kuuluvaa asemaa.

Barokkimusiikkia on harvoin kuultu tavanomaisissa sinfoniakonserteissa, mutta varsinkin koska tuo koko perinteisen sinfoniakonsertin konsepti ihan sellaisenaan on syytä ainakin toistaiseksi pitää odottelemassa otollisempia aikoja, Georg Philipp Telemannin (1681-1767) Don Quijote on vallan mainio teos esitettäväksi.

Kamu ja TFO esittivät tuulimyllyjä vastaan taistelleen tragikoomisen urhon värikkäitä edesottamuksia kuvailevan orkesterisarjan notkeasti ja nasevasti. Vielä paremmin tämä sävelkieli olisi kylläkin istunut Turun linnan tai vaikkapa Akatemiatalon miljööseen.

Sopraanon hunajaiset sävyt

Torstain konsertin toinen painopiste lepäsi Sibeliuksen harteilla. Eikä koronanpentelettä tässäkään voinut sivuuttaa – matkustusrajoitusten vuoksi kapellimestari ja sopraanosolisti vaihtuivat viime tingassa, ja ohjelmasta putosivat pois Andrea Porteran Klecksophonic Lieder saaden sijalleen Sibeliuksen tutuimpia lauluja.

Porteran musiikkia löytyy muuten helposti YouTubesta, joskaan juuri näihin Klecksophonisiin lauluihin en siellä enshätään törmännyt.

Sibeliuksen laulut lauloi sopraano Virva Puumala. Hänellä on hivelevä, hunajaisen kaunis, lyyrinen ääni, jossa ehkä aistii hienoista potentiaalia dramaattisempaankin suuntaan – matala rekisterikin soi nimittäin mehevästi. Ainakin juuri nyt hän voisi olla mitä parhain valinta esimerkiksi La Bohemen Mimin rooliin. Puumalalla on myös tulkinnallista aistia, korvaa kuunnella laulujen sisäisiä väreitä.

Nuo tutut Sibeliukset

Olen usein ennenkin marmattanut siitä, että Sibeliukselta nostetaan konserttiohjelmiin aina muutama niistä parista tusinasta tutuimmasta laulusta, ja kuitenkin korpus on kokonaisuudessaan lähes sata kappaletta. No niin, eihän kaikkia ole orkestroitu eivätkä kaikki nuo laulut ole yhtä hyviä, mutta aika monetkin ansaitsisivat päästä ilmoille useammin.

Kaiutar (Larin-Kyösti) on yksi harvoista Sibeliuksen suomen kieliseen tekstiin kirjoittamista lauluista, sangen onnistunutkin vielä, ja ainakin Lastu laineilla- ja Illalle-osastoon verrattuna selvästi kunnianhimoisempi. Men min fågel märks dock icke ja Våren fyktar hastigt (molemmat Runeberg) vaikuttavat olevan jokseenkin ohittamaton parivaljakko tässä ohjelmistossa, eikä niiden ansioita käy kiistäminen.

Norden (Runeberg) lukeutuu minulle kaikkein tärkeimpiin Sibeliuksen lauluihin. Sen näennäisen yksinkertainen, yksi ainoa suuri crescendo on yllättävän vaikea toteuttaa. Musiikki alkaa syksyisen kalseista, suorastaan hyytävistä harmonioista liudentuakseen lopulta valtavaan, autuaalliseen duurisointuun, kun runokin saavuttaa uskonnollissävyisen huipentumansa.

Herkkä Den första kyssen (Runeberg) ja Sibeliuksen laulutuotannon kruunaamaton kuningatar, suorastaan italialaiseen hehkuun punertuva Var det en dröm (Wecksell) kertovat omalta osaltaan paljon tekijänsä ominaislaadusta vokaalisäveltäjänä.

Tarkkaa ja tyylikästä karakterisointia

Sibeliuksen Pelleas ja Melisande -sarjan Maurice Maeterlinckin näytelmään kirjoitetusta musiikista tunnistaisi suomalaiseksi ja nimenomaan Sibeliukseksi, vaikka siihen törmäisi missä. Näin ainakin äkkiseltään voisi luulla, sen verran syvältä se hivelee sielun sopukoita – ehkä enemmän kuin kenenkään muun säveltäjän.

En tiedä, onko tätä Sibeliuksen musiikkia esitetty näytelmän keralla ainakaan sataan vuoteen (ja ennen kaikkea, olisiko se puute korjattavissa omana aikanamme!), mutta onneksi säveltäjän näytelmämusiikista laatima sarja on sinänäänkin komea teos. Suurella varmuudella ja musiikillis-draamallisella vaistolla mestari on laatinut jämäkän kokonaisuuden, joka tuskin kalpenee hänen omassa tuotannossaan tässä genressä muiden kuin Myrskyn rinnalla.

Okko Kamun ideat Pelleas ja Melisande -sarjan musiikin toteutuksessa olivat luontevia ja eletyn oloisia, sopusuhtaisia enemmän kuin kärjistettyjä. Teoksen musiikki tarjoaa lavean kentän myös rehevään dramaattiseen maalailuun, ja nuo tilaisuudet esityksessä käytettiin hyväksi jättämättä kuitenkaan herkkiä, yksinkertaisia detaljeja lapsipuolen asemaan.

Kuuntelin konsertin kotona netin välityksellä, minkä mahdollisuuden TFO tarjoaa. Elämys ei ole elävän konsertin veroinen, mutta kuitenkin aidon asian äärelle johdattava.

 

                                                                                       MATTI LEHTONEN

Baby Jane puhuu oman aikamme kieltä oopperana

 

Ooppera Baby Jane Turun kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä 17.9.2020. Sävellys Markus Kärki; libretto Essi Luttinen ja Janne Lehmusvuo (Sofi Oksasen samannimisen romaanin pohjalta). vOhjaus Janne Lehmusvuo; valosuunnittelu Harri Peltonen; äänisuunnittelu Sakari Kiiski; puvut Tyra Therman. Rooleissa Tuuli Lindeberg, Essi Luttinen ja Laura Heinonen.

 

Säveltäjä Markus Kärjen ooppera Baby Jane edustaa ja heijastaa suomalaista modernia oopperataidetta puhtaaksi viljeltynä. Se on sävelletty polttavan ajankohtaiseen tekstiin perustuvaan aiheeseen, vieläpä huomattavan nykypolven kirjailijan kirjoittamaan teoksen pohjalta.

Se on esityskoneistoltaan kevyt ja pakattavissa, siirrettävissä ja esitettävissä jokseenkin missä hyvänsä, kunhan vain kelvollinen teatteritekniikka löytyy.

Sen roolit eivät edellytä mitään äärimmäistä vokaalista suorituskykyä, joskin niiden omaksuminen vaatii sujuvaa osaamista musiikin esittämisessä ilman kapellimestaria ynnä varmuutta laulumelodioissa, jotka – kuten nykymusiikissa yleensäkään – eivät ole yhtä ilmeisesti luonnonvoiman kaltaisia kuin vaikkapa monet Mozartin tai Verdin melodiat.

Mitään edellä esittämääni en tarkoita arvottavaksi, enkä sano niitä esteettisinä arvioina. Niiden pohjalta voidaan silti todeta, että asia toimii. Lyhyesti ilmaisuna, Baby Jane on helposti esitettäväksi tehty nykyooppera.

Tilanteesta kumpuava musiikki

Markus Kärki säveltää musiikkia, jonka määritteleminen mihinkään totuttuun lokeroon ei ole mielekästä, vaikken kaikkia uusimpia luokitteluja tunnekaan. Sen musiikki ei ole kovinkaan tarkasti draaman käänteitä seuraavaa, ei selkeitä musiikin temaattisia hahmoja, eleitä, motiiveja tms. noudattelevaa, muttei kuitenkaan koneen tavoin etenevää kuten minimalismissa.

Sitä voisi kenties luonnehtia tilanteille perustuvaksi. Kärki rakentaa kuhunkin kohtaukseen musiikillisen taustan, tilanteen, jonka puitteissa laulumelodiat, replikointi, dialogi ja muut oopperalle ominaiset ilmiöt tapahtuvat.

Kärjellä on myös korvaa kehittelylle. Baby Janen alkujakso (ensimmäinen näytös?) päättyy kolmijakoiseen, kolmen naislaulajan kohtaukseen, tertsettiin suorastaan, ja sen esittelemä musiikki on ilakoivaa, kepeää, divertimentomaista. Toinen näytös alkaa samalla musiikillisella materiaalilla, mutta huomattavasti vakavammin sävyin ja painavassa, nelijakoisessa tahtilajissa.

Ehkä jotain tuon kaltaista olisin kaivannut musiikkiin enemmänkin.

Osaavat taiteilijat lavalla

Paitsi laulua, kaikki musiikki tuli nauhalta. Suuri osa sävelmateriaalista on synteettisesti tehtyä, akustisilla soittimilla soitetuin ryydein tosin. Ääninauha on moitteettomasti rakennettu, balanssit kohdallaan, minkä lisäksi solistien sisääntulot oli mitä huolellisimmin pohjustettu.

Kolmen laulajan ensemble, lyyrinen sopraano Tuuli Lindeberg, mezzosopraano Essi Luttinen, dramaattinen sopraano Laura Heinonen, osasi ja ymmärsi roolinsa prikulleen. Kukin hallitsi tehtävänsä myös näyttämötyön osalta, eikä henkilöohjaus sisältänyt vähäisintäkään unteloa tuokiota.

Vaikka kertomus sisältää oivat ainekset vaikka minkälaiseen, raflaavaankin näyttämötoteutukseen, kaikki hoidettiin nyt hyvällä maulla mutta kumminkin purevasti.

Näyttämörakennelmat valoineen ja heijasteineen sisälsivät kaiken tarvittavan miljöön luomiseen.

Tervetuloa, nuori yleisö!

Esityksen yleisön joukossa oli runsain joukoin nuorta väkeä, selvästi enemmän kuin sinfoniakonserteissa tai oopperaesityksissä keskimäärin. Voitaneen sanoa, että Baby Janen konsepti kaikkineen on toimiva ja menestyskelpoinen.

Baby Janen markkinointi hienokseltaan ratsastaa Sofi Oksasen nimellä. Oopperoita on historian sivu sävelletty suurten kirjailijoiden teoksiin, mutta jos niistä valitaan vaikkapa Verdin mestariteos Otello, harvalle tulee tekijätietoja lueteltaessa mieleen mainita Shakespearen nimi ensimmäisenä.

                                                                                        MATTI LEHTONEN