Keskiaika keskellämme

 

Duo Medieval Rymättylän kirkossa 25.10.2020. Anneliina Rif ja Uli Kontu-Korhonen, laulu ja keskiaikaiset soittimet.

Suomessa on hiukan runsas sata keskiaikaiseksi luonnehdittavissa olevaa kivikirkkoa, joista suurin osa maan lounaisosassa, Hämeessä ja pitkin etelärannikkoa. Kaikissa niistä on jo monia vuosisatoja sitten kuultu erilaista musiikkia, laulua ja soittoa.

Keskiaikainen musiikki muistuttaa mielenkiintoisella ja sävähdyttävällä tavalla siitä, miten säveltaiteen alalla on tultu nykyaikaan: mikä on muuttunut, miksi se on muuttunut ja mihin se on johtanut.

Evoluutioteoria todistaa oikeutensa musiikissa paremmin kuin juuri missään muualla ympäröivässä maailmassa. Kun aikaa taiteen kehittymiseen on ollut lähes tuhat vuotta, se on mahdollistanut lukemattoman määrän kokeiluja, joista jotkut osoittautuivat kehityskelpoisiksi, jotkut puolestaan lähinnä hiipuivat pois – vaikka silti tuskin nekään jättämättä merkkiään tulevaisuuteen.

Duo Medievalin konsertti Rymättylässä raotti osaltaan näkymiä menneeseen. Musiikin parametreistä tunnettiin konsertin alkupisteessä, Hildegard von Bingenin (1098-1179) säveltaiteessa lähinnä melodia ja rytmi, joskaan harmonia ja sointiväritkään eivät olleet aivan outoja ilmiöitä.

Tuon aikakauden melodiat tuottivat raaka-aineen, juuren koraalisävelmistöille ja renessanssin valtaisalle vokaalimusiikkiperinnölle, jotka edelleen juonsivat perimän barokkiin - kaikki alkaa jostain (aika ja avaruuskin, joskaan kukaan ei tiedä mistä…).

Keskiajan musiikki on sangen melodialähtöistä, mutta harmonialla ja polyfoniallakin on siinä hauraat lähtökohtansa. Melodian kaaret ovat lähtökohtaisesti arkoja, mutta toisaalta niitä särmittävät pienet, joskus hiukan isommatkin korukuviot, melismat.

Aikakauden estetiikka, jonka kirkko paljolti saneli, salli vain muutamat intervallit musiikissa, lähinnä kvartin ja kvintin. Hildegardin musiikki ei kuitenkaan etene kaksiäänisesti kvartti- tai kvinttiparalleeleina, vaan nuo intervallit esiintyvät lähinnä tehokeinoina. Samankaltainen asema on soittimien käytöllä.

Hildegardin musiikki soi Jumalan kunniaksi, mutta säveltäjänä hän lopultakin rohkea ekspressionisti, jolle uskonnon mystinen ja ekstaattinen puoli oli tärkeää, vähän kuin Olivier Messiaenille monta vuosisataa myöhemmin.

Duo Medievalin konsertin loppuosa eteni paitsi ajassa muutamia vuosisatoja edemmäs, myös aihepiiriltään sakraalista kohti hyvinkin profaania. Uli Kontu-Korhonen ja Anneliina Rif ovat alansa tunnettuja tunnustettuja osaajia, joiden paneutuva esitystapa antaa kuulijoille varmuuden paitsi sävelkielen teknisestä osaamisesta myös taiteen henkisten piirteiden hallinnasta.

MATTI LEHTONEN

Aika muuttui aika ajoin tilaksi Eurajoen Parsifalissa

 

Richard Wagnerin ooppera Parsifal Eurajoen kirkossa 21.10.2020. Ilpo Laspas, urut. Rooleissa Tuomas Katajala, Tuija Knihtilä, Mika Kares, Erik Rousi, Samuli Takkula, Markus Suihkonen ja Kalle Virtanen.

Voiko Richard Wagnerin Parsifalin esittää jollain muulla tavoin kuin täsmälleen säveltäjän partituuriin osoittamalla tavalla? Vaikeaa. Kysymys on joko aivan fundamentaalinen tai kokonaan triviaali – tai jotain siltä väliltä. Samoin vastaus.

Itse katsoisin, että yleisesti ottaen vähimmäisvaatimus on se, minkä juuri partituuri edellyttää. Visuaalinen toteutus on toinen juttu, sillä onhan oopperanäyttämölläkin ihan tuikitavallista tehdä visuaalisesti valtavan loistokas toteutus – lavasteiden ja pukujen lisäksi huikaisevat valot, projisoinnit, näyttämökikkailun ihmeet, pyrotekniikka…

Ja samanaikaisesti on ihan pätevää tehdä äärimmäisen pelkistetty näyttämötoteutus ja jättää lähes kaikki pelkän tekstin ja musiikin yleisössä mielen sisällä nostattamien näkymien varaan. Myös kokonaan konsertantteja esityksiä tehdään.

Urut orkesterina

Mutta miten ja millä ehdoin kajota partituuriin? Yksi huimapäinen harppaus uudelleentulkinnassa otettiin vastikään Eurajoella, missä koko teos (leikkauksia tosin tehty) esitettiin kirkossa urkujen kanssa. Todellakin huimapäistä.

Voi varmaankin sanoa, että mestariteokseen oli kajottu varsin kovakouraisesti jättämällä kokonaisia kohtauksia pois. Toisaalta etenkin teoksen alkusoittoa, ensimmäisen näytöksen välisoittoa (Verwandlungsmusik) ja kolmannen näytöksen ns. Pitkäperjantain ihmettä esitetään usein pelkkinä orkesterinumeroina ilman, että kukaan perään huutelee.

Ja edelleen, jos joku basso esittää konsertissa vaikkapa Gurnemanzin monologit teoksen ensimmäisestä ja kolmannesta näytöksestä, sitä pidetään täysin normaalina konserttikäytäntönä. En muista kuulleeni puhuttavan teoksen silpomisesta noissa yhteyksissä.

Ja vielä, millaiset ovat vaikkapa juuri Länsi-Suomessa, Eurajoen seuduilla musiikin ystävien mahdollisuudet päästä kuulemaan Parsifalin ihmeellistä musiikkia livenä? Niinpä niin, nyt kuultu Eurajoki Bel Canton toteutus antoi monelle mahdollisuuden saada vahva ja ainutkertainen kokemus – aito sellainen – tästä musiikista!

Sankari Laspas

Ensimmäinen suuri kysymys on, ”mites orkesteri”? Eurajoella ei ole vaikkapa Mikkelistä poiketen kirkkoa, johon mahtuu kokonainen sinfoniaorkesteri – ainakaan samanaikaisesti yleisön kanssa. Puhumattakaan asian taloudellisesta puolesta.

Asia oli ratkaistu urkujen käytöllä, ja ratkaisun toteuttajana urkuri Ilpo Laspas oli minusta illan suurin sankari. Laspas siis soitti järkyttävän nelituntisen musiikkirupeaman omana sovituksenaan, mikä urkumusiikin historiaan merkittäköön. Vaikkeivät Eurajoen urut – 31 äänikertaa – olekaan suurensuuret eivätkä tyypiltään ns. orkesteriurut, ne tarjoavat silti monenlaisia mahdollisuuksia sointiväreillä maalailuun.

Ehkä eniten jäin kaipaamaan avarampaa sointituntua, siis kaikua, joka lähinnä olisi saavutettavissa vaikkapa Keski-Porin kirkossa taikka Uudenkaupungin uudessa kirkossa. Sitä olisi tarvittu kipeimmin noissa mainitsemissani ensimmäisen näytöksen kohdissa.

Toisaalta pienehköillä uruilla soitettuna Wagnerin musiikin monet ihmeelliset harmoniat tulivat aivan uudella, sanoisinko konkreettisella tavalla esiin, mikä olikin hyvin jännittävä kokemus. Sadan hengen orkesteria urut eivät mitenkään voi korvata, mutta niiden tilalle se voi antaa aivan uusia musiikkikokemuksia.

Osaavat solistit

Eurajoella oli satsattu solistiensembleen, joka olikin suorastaan hämmentävän kovatasoinen. Nimiosassa lauloi tenori Tuomas Katajala. Olen siinä määrin vanhan liiton miehiä, että minusta lyyrinen tenori ei ole paras ratkaisu tähän rooliin, mutta siihen negatiiviset kommenttini loppuvatkin.

Katajala laulaa henkeä salpaavan kauniisti ja musikaalisesti, sopusuhtaisesti fraseeraten. Hänen soundinsa on nimenomaan saksalainen, vaalea, herkkä ja taipuisa, ja viimekädessä, jos unohdetaan esitysperinne ja painotetaan tekstin sisältöä, mikään ei oikeastaan estä lyyristä tenoria tarttumasta tähän, kunhan legato ja volyymi riittävät muutamiin kriittisiin kohtiin.

Mika Kareksen basso jymisee Gurnemanzin tehtävässä resignoitunutta viisautta ja suuruutta. Vaikka rooli onkin enemmän mittapuu äänen kauneudelle kuin voimalle, Kares teki vavahduttavan vaikutuksen kolmannen näytöksen kohdassa, jossa Gurnemanz oivaltaa Parsifalin olevan kaivattu Graalin pelastaja.

Kareksen basso soi kautta linjan ylväästi, vaikka aivan lopulla hän hiukan himmasi äänen jännitettä korkeissa sävelissä, mitä en kuitenkaan pannut suuresti pahakseni.

Tuija Knihtilä on tällä haavaa maamme ylivoimaisesti paras Kundryn esittäjä. Äänensä puolesta sopraanon ja mezzon väliin putoava, ilmaisuvoimainen ja volyymiltaan huikea laulaja sai hyvin moniselitteisestä, neuroottisesta roolihahmostaan irti sangen paljon. Korkeat fortissimot tosin voisivat olla siellä täällä vähemmän leikkaavia sävyltään.

Erik Rousin ääni lienee jonkinlaisessa muuntumisvaiheessa tai muussa kehitystilanteessa. Edellisen kerran kuullessani hänellä oli pehmeä, nuoren miehen basso, jossa mahdollisuuksia taipua moneenkin suuntaan. Tällä haavaa Rousi laulaa korkeahkolla, vaalealla baritoniäänellä, joka ei oikein vapaudu ja avaudu täyteen volyymiin ja soinnilliseen loistoon. Hyvin syvällisesti ja musikaalisesti hän silti esitti kärsivän kuninkaan, Amfortaan osan.

Samuli Takkula on kovan luokan esittäjä kertomuksen pahiksen, Klingsorin roolissa. Takkulan baritoni on toki monta pykälää vaaleampi kuin monien osan muinaisten esittäjien, joista suurimmat ovat enemmänkin bassobaritoneja. Takkula sai linjakkaalla baritonillaan kuitenkin rooliin juuri oikeaa, tyylikästä mutta raakaa karakteria.

Titurelin pienehkön mutta tarkoin karakterisoidun bassoroolin lauloi Markus Suihkonen, jonka ääni kuulostaa sisältävän potentiaalia isoon uraan. Graal-ritari Kalle Virtanen piti asiansa hyvin hanskassa niin soinnin kuin tekstinkin puolesta.

Tyylikäs visualisointi

Palatkaamme vielä Parsifalin visuaaliseen osuuteen Eurajoella. Solistit lauloivat osuutensa urkuparvelta lukuunottamatta Titurelia, jonka repliikit kuultiin saarnastuolista.

Esitys oli visualisoitu tyylikkäästi valoin ja projisoinnein, joita heijastettiin kirkkosalin seiniin ja kattoholveihin. Parsifal ei kaipaa tässä mielessä paljon: ei paljon toimintaa tai touhua, ei juoksemista, ei taistelua, tanssia tai tulipaloja – mutta se omalaatuinen mystinen taikapiiri voi visuaalisuuden suunnasta auttaa myös musiikin omaksumista.

Säveltäjä Richard Wagnerin itse kirjoittaman Parsifalin libreton kuuluisimpiin säkeisiin lukeutuu toteamus, ”tilaksi muuttuu täällä aika”, jota onkin ahkerasti tutkittu ja analysoitu. Eurajoella samasta ideasta saatiin aavistus – tästä näkökulmasta ainakin häivähdys ihmeellisen teoksen ytimestä.

 

MATTI LEHTONEN

 

Wagnerin voimaa sopraanolaulussa

 

Kaisa Kraftin (sopraano) ja Anni Collanin (piano) Wagner-konsertti Hirvensalon taidekappelissa 4.10. 2020. Monologeja ja aarioita oopperoista Valkyyria, Lentävä hollantilainen, Tristan ja Isolde, Tannhäuser, Siegried ja Jumalten tuho.

 Kun aariaresitaali alkaa ns. Valkyyrian kutsulla, juuri sillä maineikkaalla Hojotoho-huudolla, voi olla varma, että jotain tavanomaisesta poikkeavaa on luvassa. Sopraano Kaisa Kraftin ja pianisti Anni Collanin konsertti lauantai-iltana sisälsikin kompaktissa paketissa jokseenkin kaikki tunnetuimmat – ja vaativimmat – sopraanotuokiot Wagnerin keskeisestä tuotannosta.

Kraftin laulannan suuri avu on korkeiden sävelten ja suuren dynaamisen skaalan helppous: esimerkiksi juuri mainitun Valkyyria-numeron korkeat c:t ja h:t tulevat näennäisen vaivattomasti kevyesti ja mikä tärkeintä, huippukvaliteetilla, ilman kirkumista tai päkistelyä. Muutamin kohdin tosin mietin, että siinä viivaston yläreunan tienoilla (e-f-g) sointi voisi olla vielä kimmeltävämpi.

Kaikkineen Kraftin on sävyltään kirkas, säkenöiden soiva sopraano, hiukan Birgit Nilssonin suuntaa, jos nyt vertailukohtaa vasiten haetaan.

Brünnhilden sotaisalle deklamoinnille on hyvänä vastapainona Isolden lemmenkuolon pianissimosävyt; nekin toteutuvat aidon kuuloisesti vain silloin, kun äänen pohjana on riittävä forte-arsenaali. Kraft annosteli dynamiikan herkästi ja musikaalisesti, luontevasti musiikin ja tekstin vaatimusten mukaan.

Sentan balladi oopperasta Lentävä hollantilainen asettaa toisenlaisen haasteen, kun ensimmäinen vaikeus ei ole sen enempää volyymi kuin korkeuskaan. Sen sijaan tehtävä kysyy psykologista silmää, tarinoitsijan kertojanlahjoja ja pienoisdramatiikan rakentelun varmuutta. Kraft oli tehtävän tasalla.

Sieglinden monologi Du bist der Lenz Valkyyriasta ja Elisabethin Halle-aaria Tannhäuserista edustivat ohjelman lyyrisempää laitaa. Kumpikin on luonteeltaan valoisa ja luottavainen, riemukaskin, ja kenties Kraft voisi niissä koettaa löytää huipennoksiin kuulaamman sävyn selvästi kevyemmässä volyymissa.

Kraftin vahvuuksiin kuuluu myös tekstin sisäistetty ja syvällisesti ymmärretty toteuttaminen, artikulointeineen. Tältä kantilta pohdin Brünnhilden Ewig war ich -monologin (jonka musiikin Wagner muuten käytti myös hiljattain Turussa kuullussa Siegfried-idyllissä) tulkintaa. Laulumelodia lähtee liikkeelle mollissa, lähes uskonnollisen hartain ja juhlallisin sävyin. Monologin edetessä sävy asteittain kevenee, käy aistillisemmaksi ja eloisammaksi. Tämän prosessin voisi varmaankin toteuttaa vielä kouraantuntuvammin.

Ja jos Hojotoho on repäisevä avausnumero konsertille, se tuskin voisi päättyä järisyttävämmin kuin Jumalten tuhon päätösmonologiin Starke Scheite, jossa Brünnhilde lopulta tajuaa pintatasolla joutuneensa petoksen välikappaleeksi ja syvemmässä mielessä koko maailman olevan hukassa ja lopulta uhraa itsensä tuhon välttämiseksi.

Numeron laulutekniset, muut musiikilliset ja psykologiset haasteet ovat valtavat. Laulun jännitteen on kannettava myös pitkien taukojen yli, sen on pysyttävä kiinteänä matalissa, resitatiivimaisissa kohdissa ja lopulta noustava huikeaan lentoon korkeissa forteissa. Kraft voisi vielä jalosta matalimpien taitteiden soinnillista intensiteettiä – tunnelma ei saa purkautua, vaikka kurkku hetken lepäisikin.

Anni Collanin epäkiitollinen tehtävä oli illan mittaan esittää pianolla jättiläisorkesteria, ja huolimatta apparaattien epäsuhdasta hän sai musiikista suvereenin otteen.

 MATTI LEHTONEN

Urkusinfonian kahdet kasvot

 Markku Hietaharjun konsertti Pori Organ -festivaalilla 2.10.2020 Keski-Porin kirkossa. Franck, Vierne.

César Franck ja Louis Vierne – siinähän ovat suuren ranskalaisen sinfonisen urkumusiikin ääripäät, suurpiirteisesti ilmaistuna.

Huolimatta teostensa avarista mittasuhteista Franck on pohjimmiltaan lyyrikko, hieman introvertti pohdiskelija. Jos romantiikan ajan musiikin ajatellaan olevan sävelillä maalailua, Franckin ominaisin väline ovat akvarellivärit.

Suurena säveltäjänä Franck toki hallitsee musiikin dynamiikan annostelun, vaikkei haluakaan luoda hirmumyrskyä ja taistelun kuvausta.

Markku Hietaharju aloitti konserttinsa Franckin opus 17:llä, ja sai musiikin herkät sävyt elegantisti ilmoille, luonnollisesti silti tummemmin varjostuksin taiteen sitä vaatiessa.

Louis Vierne on toista maata. Hän totisesti kaipaa taiteensa toteutumiseen järeän kaluston.

Välinumerona Hietaharju soitti Viernen Pièces en style libre -sarjasta osan nro. 15, Arabesque. Musiikissa voi aistia hienoista orientaalia sävyä, ennen muuta pitkinä köynnöksinä soljuvassa, loputtoman tuntuisessa melodikulussa.

Saman kaltaiseen melodiarakenteluun säveltäjä päätyy illan viimeisenä kuullun kuudennen urkusinfonian Aria-osassa, joskin jälkimmäisessä musiikin tunnelma on tummempi ja synkempi, apeampi.

Mutta sitten Scherzo, joka syöksyy eetteriin kuin järkensä menettänyt vuoristoradan vaunu! Musiikki soi nimellisesti duurissa, mutta sen sävyt ovat ilon sijaista irvokkaat, groteskit, ilkkuvat.

Kuudes sinfonia päättyy yllätyksellisesti riemuun, säveltäjänsä oodiin ilolle. Lystinpito kulminoituu Finaalin viimeisen taitteen jalkio-osuuteen, jota soittaessaan urkuri saa polkea kuin Ranskan ympäriajoissa. Takeltelematon suoritus kruunasi Hietaharjun komean sinfoniatulkinnan.

Keski-Porin kirkossa taitaa olla edessä pienoinen urkuremontti: kesken soiton erään tremolo-äänikerran puhaltimesta taisi kärähtää laakeri tms., ja soivaan lopputulokseen ilmaantui ikävä ”papattava” lisäsoundi, kuin vanhaan Harley-Davidsoniin ikään.

Kaiken kaikkiaan kirkon Paschen-urut vaikuttivat olevan mainiossa kunnossa ja monilukuiset kieliäänikerrat moitteettomassa vireessä – niitähän tarvitaan melkoinen arsenaali ranskalaisen romantiikan esittämisessä.

MATTI LEHTONEN

Outoa ja hämmästyttävää säveltaidetta urkujen kera

 Pori Organ -festivaalin konsertti Keski-Porin kirkossa 1.10.2020. Markku Mäkinen, urut; Pori Sinfonietta, joht. Tibor Bogányi. Ohjelmassa mm. Alain, Gounod ja Holst.

Urut ja orkesteri – tavallisin ohjelmisto on äkkiä kuultu ja jo lukemattomat kerrat esitetty. Mutta urut ja kamariyhtye – siinäpä aivan eri juttu!

Pori Organ -festivaalin ohjelmaan nivottu urkuri Markku Mäkisen ja Pori Sinfoniettan yhteissessio esitteli urut nimenomaan osana erilaisia kamarikokoonpanoja, ja samalla orkesterilaiset pääsivät esittelemään osaamistaan tavanomaisen työnkuvansa ulkopuolella.

Illan keskeinen säveltäjä oli ranskalainen urkuri Jehan Alain (1911-40), jonka on helppo uskoa nousseen Messiaenin veroiseksi suurnimeksi modernin urkumusiikin alalla. Mutta kuten tunnettua, hän kaatui rintamalla aivan samoihin aikoihin kuin Messiaen joutui sotavankeuteen, jonka aikana hän kirjoitti ehkä tunnetuimman teoksensa, Aikojen lopun kvarteton... mutta se on toinen juttu!

Siis asiaan. Alainilta kuultiin konsertin aluksi ja päätökseksi komea marssi, tuikea fanfaari, jossa urkuri sai luvan antaa soittimen 32-jalkaisen arsenaalin möyrytä niin, että kirkon 150-vuotiaat perusteet jymisivät.

Konsertin tärkein Alain-numero oli silti ilman muuta ihmeellinen, vangitseva Sarabande uruille, jousikvintetille ja patarummuille. Juuri tämänlaisen, teosluetteloiden uumenissa lymyävän mestariteoksen julkituomisessa illan taiteilijavoimat tekivät suurimman palveluksen musiikkimaailmalle.

Sarabanden lamento-sävy pitää itsepintaisesti kiinni aavemaisista rinnakkaiskuluista ja avosoinnuista antamatta edes päätöksessä jännitteen raueta sen enempää selkeään duuriin kuin molliinkaan.

Illan edetessä orkesterin muusikoista sellisti Saija Jakovaara, viulisti Ion Buinovschi ja huilisti Lucia Hellerhoff esiintyivät kukin yksin urkujen keralla ja antoivat samalla näytteen siitä, mihin Pori Sinfoniettan musisoinnin huikea kehitys viimeisen parin vuosikymmenen on perustunut.

Soittajat esiintyivät myös kamariorkesterikokoonpanossa: Charles Gounodin pieni sinfonia puhallinorkesterille on köykäisehköä musiikkia, mutta mittaa silti soittajiston taidot lyyrisissä pianissimosävyissä.

Irlantilainen kansanmusiikki on peruskivi, jolle Gustav Holstin St. Paul -sarja pohjautuu. Teos antaa viitteitä Pori Sinfoniettan ensi viikosta, jonka ohjelmana on Holstin Planeetat kamariorkesterisovituksena.

Kapellimestari Tibor Bogányi osasi asiansa niissä kohdin, kun johtajaa tarvittiin, ja – mikä ehkä vielä tärkeämpää – hän osoitti huomattavaa sivistystä ohjelmiston tuntemuksessa: nämä kappaleet eivät ole jokapäiväisiä vastantulijoita.

MATTI LEHTONEN

Komeat raamit uudella kitarasonaatilla

 

Kamarikonsertti Sibelius-museossa 30.9.2020. Patrik Kleemola, kitara; Pia Pajala, sopraano; Erkki Lahesmaa, sello. Schubert, Hindemith, Sor, Heiniö, Gnattali, Falla.

Sopraanolaulu, sello ja kitara – ei ihan tavallisin yhdistelmä kamarikonsertin esityskokoonopanoksi, mutta hauska ja mielenkiintoinen ohjelma sillä saadaan aikaan. Sibelius-museon keskiviikkoillassa oli teemoja, kokoavia ideoita ja kontrasteja, varsin sopusuhteisina annoksina.

Schubert jos kuka edustaa tietysti saksalaista laulutaidetta klassisimmillaan, mutta musiikkiin saadaan mukavan uutukainen tuntu, kun tuttu piano-osuus soitetaan Tilman Hoppstockin kitarasovituksena.

Pia Pajala lauloi illan aluksi moitteettoman huolitellusti ja detaljoidusti vuoden 1815 tienoilla Goethen runoihin sävelletyt numerot, joihin Kleemolan kitarointi istui kuin nakutettu.

Tylsästä tunteelliseksi

Paul Hindemithiin on kaiken kattavasti leimattu etiketti ”maailman tylsin säveltäjä”, ja kerrottakoonpa sekin, että juuri tällä epiteetillä hänet esiteltiin meille nuorille opiskelijoille musiikkiopistossakin, tosin kauan, kauan sitten...

Esimerkiksi keskiviikkona kuultu sonaatti soolosellolle Op. 25, nro. 3 osoittaa suorastaan vastaan sanomattomasti vallan päinvastaista, eli ettei Hindemithin sävelilmaisu ole laisin kovinkaan kaukana romantiikan tunnemaalailusta.

Emootion välittäminen on tietysti suurelta osin kiinni esityksestä, ja Erkki Lahesmaan antaumuksellinen tulkinta löysi herkästi niin musiikin aggressiiviset kuin hauraatkin piirteet.

Espanjan lauluherkkuja

Aika monelle musiikin kuulijalle Fernando Sor merkitsee ensisijaisesti kitaramusiikkia. Sitäkin hauskempaa oli kuulla häntä vokaalisäveltäjänä neljässä ensimmäisessä numerossa 12 seguidillan kokoelmasta 1800-luvun alkuvuosilta.

Vaikka ajankohta onkin sama Schubertin kanssa, sävelkieli poikkeaa huomattavasti. Muuttujia ovat jokseenkin kaikki parametrit, melodiakaarrosten sävelsisältö, harmonia ja sen painotukset, rytmi ja fraseeraus.

Myös Kleemolan ja Pajalan esitys noudatti tehtävän vaatimuksia. Dynamiikka ja aksentointi oli kulmikkaampaa ja laaja-alaisempaa. Olisin mieluusti kuunnellut sarjan kaikki 12 osaa – näihin ei nimittäin juuri koskaan törmää konserteissa, ainakaan Suomessa, ja kuitenkin on kyse suuresta säveltaiteesta.

Hauska ja lennokas kitarasonaatti

Konserttiohjelmassa varmastikin – ja ansaitusti! - suurimman huomion sai loppukesästä Tampereella kantaesitetty Mikko Heiniön kitarasonaatti.

Heiniö ei ole ennenkään katsonut karsaasti musiikillisten ideoiden poimimista perinteisen säveltaiteen ulkopuolelta, mutta kuitenkin hän viime kädessä sorvaa nuo ideat täsmälleen omaan musiikilliseen tyyliinsä sitä mukaa, mitä kukin teos tarvitsee.

Kitarasonaattikin suorastaan vilisee hauskasti ja nokkelasti käytettyjä viitteitä populaarimman musiikkityylin suuntaan.

Intro vivahtaa latinalaiseen kulttuuriin niin harmonian kuin kipakan rytmiikankin kautta, ja osan motorinen energia muodostaa nasevan kontrastin Rubato-osalla, jonka viipyilevässä elegisyydessä saattaa kuulla kaukaisia kaikuja Heiniön 80-luvun laulusarjasta Vuelo del alambre.

Sonaatin ydin on kuitenkin Rondo, jonka rhythm and blues -estetiikka napsahti lujasti ikuisen blues-fanin korvaan. Sävelkieli kaikkine hitaaksi stilisoituine shuffle-komppeineen, voimasointuineen ja slide-putkella soitettuine tuokioneen herkisti minut sydänjuuria myöten. Olisi voinut ounastella minä hetkenä hyvänsä jonkun Muddy Waters – tai Allman Brothers -hahmon putkahtavan ilmielävänä esiin musiikin uumenista!

Sonaatin Coda oli mitä pitikin, edellä kuulluuista ideoista taiten nivottu, vauhdikas koonnos.

Kepein sävelin päätökseen

Brasilialaisen Radamés Gnattalin sonaatti sellolle ja kitaralle(1906-88) jäi tässä konserttiohjelmassa vääjäämättä sivurooliin – siinähän nousevat lähinnä esiin pehmeästi keinuvat lattarirytmit ja hiukan viihdemusiikkiin vivahtavat harmoniat.

Ehtoo päättyi Nana-osaan Manuel de Fallan usein esitetystä seitsenosaisesta espanjalaisten kansanlaulujen kokoelmasta. Teosta esitetään yhtä lailla laulettuna kuin jousisoittimellakin soitettuna, mutten ennen ollut kuullut versita triolle.

Tulema oli kuitenkin melko simppeli sopraanon tulkitessa ensimmäisen säkeistön sellon osuuden jäädessä lähinnä toisen säkeistön esittämiseen.

MATTI LEHTONEN