Siniparran linnan kauheat ja koskettavat salaisuudet

 Béla Bartókin ooppera Siniparran linna (sov. Eberhard Kloke) konserttiesityksenä Porin Promenadisalissa 21.4.2022. Pori Sinfonietta; Tibor Bogányi, kapellimestari; Tuija Hakkila, mezzosopraano; Hannu Niemelä, baritoni.

Tarina ritari Siniparrasta lukeutuu vanhaan kansanperinteeseen – satu ja kauhukertomus – ja se on ilmiselvästi sukua esimerkiksi Tuhannen ja yhden yön tarinoille (prinsessa Scherazade kertoo yö yön jälkeen tarinoita julmalle sulttaanille, joka lopulta rakastuu prinsessaan) ja Turandotille (peloton prinssi Calaf saa lopulta prinsessa Turandotin jäätyneen sydämen sulamaan).

Siniparrassa loppu on kuitenkin toinen – Siniparta joutuu paljastamaan kaikki lukittujen ovien taakse kätketyt salaisuutensa uudelle morsiamelleen Judithille, mutta loppuratkaisu ei lupaa parille onnea eikä rakkautta.

Siniparta on musiikiltaan rehevämpää, suorastaan romanttisempaa Bartókia kuin monikaan muu hänen keskeisistä teoksistaan. Romantiikan rinnalla nostaa päätään enemmän impressioinismi kuin uusklassismi, etualalla ovat verevästi soivat, terssisukuiset harmoniat ja pehmeät melodiat.

Ooppera on pienimuotoinen mestariteos, jota esitetään nykyään lähes tavanomaisesti konserttiversiona. Kuitenkin se tarjoaisi etenkin lavastajalle ja muulle toteutuksen visuaalisesta ilmeestä vastaavalle taiteilijalleI huikeat mahdollisuudet, riippuen toki esityspaikan teknisistä mahdollisuuksista.

Porissa Siniparran linna nähtiin konserttiesityksenä, ja teoksen vaatimusten mukaisesti orkesteria oli kasvatettu lähes sinfoniakokoonpanoon; sovitus oli saksalaisen Eberhard Kloken (s. 1948) käsialaa.

Kapellimestari Tibor Bogányi oli kuin olikin saanut tilapäiskokoonpanon mainioon kuntoon niin soinnin ja fraseerauksen kuin dynamiikankin osalta. Esimerkiksi unkarilaisen musiikin tavanomaiset jambirytmit napsahtivat oikein iskevästi kohdalleen.  

Esitykseen oli hankittu vallan erinomaiset solistit. Hannu Niemelä Sinipartana teki vuorenvarmaa jälkeä, ja sai tulkintaansa juuri sen määrän herkkyyttä, joka nimiroolin moniselitteiseen hahmoon kuuluukin.

Tuija Knihtilä on huikean hieno dramaattinen mezzosopraano, joka elää paraikaa parhaita vuosiaan. Judithin rooli oli hyvin koskettava.

Seuraavaksi tarvittaisiin Siniparran täydellinen näyttötoteutus. Yksinäytöksisenä teoksena se kaipaisi rinnalleen toisen vastaavan. Miten olisi vaikka jotain Poulencilta tai kenties modernista suomalaisesta musiikista?

 

                                                                                       MATTI LEHTONEN

 

Käyttömusiikin tuntumassa, kohdin kauempanakin

Jukka-Pekka Lehdon sävellyskonsertti Porin Promenadisalissa 24.4.2022. Porin työväen soittokunta (PTS); Porin Mies-Laulu; Tommi Tuominen, kapellimestari; Carolina Azzola, huilu; Magdalena Büchert, huilu.

Kirjoitan mieluummin käyttömusiikkia kuin kertakäyttömusiikkia. Näin totesi minulle taannoin säveltäjä Harri Wessman – ja onhan ajatuksessa vinha perä. Tuo toteamus liittyy Jukka-Pekka Lehdon sävellyskonserttiin siinä, että myös huomattava osa nytkin kuulluista kappaleista edustaa minusta käyttömusiikkia.

Käyttömusiikilla tarkoitetaan musiikkia, joka on kirjoitettu tiettyä tarkoitusta varten (jokin juhla, merkkipäivä, muistotilaisuus, julkinen tapahtuma jne.) ja se on yleensä sävelletty tietyn esityskokoonpanon tekniset ja musiikilliset valmiudet huomioon ottaen.

Toki tiedän Lehdon säveltäneen onnistuneesti paljon muunkinlaista musiikkia; ammattimiehellä on taito palvella musiikillaan erilaisia tarkoitusperiä.

Konsertti alkoi Puiden tanssiaisilla (2006), hauskalla tyylitelmällä antiikin tansseista, joiden sävelkielen voisi hyvin kuvitella soveltuvan vaikkapa elokuvamusiikiksi. Soolosellolle ja puhaltimille kirjoitettu Miss? (2010) toi harmonioissaan mieleen Aulis Sallisen, miksei myös Lasse Mårtensonin. Soolon esitti Pori Sinfoniettan soolosellisti Magdalena Büchert.

Kolmessa kotoisessa laulussa (2017) ääneen pääsi Guido Ausmaan valmentama Porin Mies-Laulu. Mieskuoron laulaja-aines vaikuttaa nuorekkaalta - mieskuorojahan vaivaa nykyään usein ukkoutuminen eli laulajiston ikääntyminen kultaisille vuosille asti – ja äänipotentiaaliltaan ponnekkaalta ykköstenoria myöten. Sen sijaan stemmojen sisäisen soinnin homogeenisuuden saralla porukalla on vielä työsarkaa.

Etäimmälle käyttömusiikista sijoittuu konsertin väliajan jälkeen kuultu kappale Bosquet mysterieux (2014) - sangen tyylikäs impressionistissävyinen tutkielma, jossa puhallinorkesterin kukin soitinryhmä saa sopivasti tarvitsemansa tilan.

Samoilla maastoilla liikuttiin illan seuraavassa numerossa Arquata (2005), joka kuulusti kylläkin enemmän uusklassiselta kuin impressionistiselta. Nimensä mukaisesti lintujen maailmaan viittaava musiikki vertautuu vääjäämättä Einojuhani Rautavaaran teokseen Cantus arcticus, kuten  Lehto käsiohjelmakommentissaan vihjaakin. Huilusolisti Carolina Azzola sai soolostemman siivilleen.

Sarja 3 (2008) päätti konsertin. Ykkösosa on kelpo sotilasmarssi hiukan Shostakovitshin tai Prokofjevin hengessä, ironisin äänenpainon. Kakkonen loi sille elegisen kontrastin, suorastaan iskelmämäisen, ja finaali toi synkooppeineen ja vaihtuvine tahtilajeineen mieleen tutun osan I’d like to be in America Bernsteinin musikaalista West Side Story.

Kun asialla ovat harrastajasoittajat ja -laulajat, lopputuloksessa täytyy kohdin tyytyä hiukan likiarvoihin, mutta niin PTS kuin Mies-Laulukin täyttivät tonttinsa varsin kelvollisesti. Tommi Tuominen johti konsertin jämpisti ja varmaotteisesti.

 

                                                                                       MATTI LEHTONEN

Tyylikästä taidetta perinteen ja uutukaisen rajalla

 Lauri Mäntysaaren Vigilian uudistetun kokonaisversion kantaesitys Turussa, Martin kirkossa 18.4.2022. Key Ensemble, joht. Teemu Honkanen.

Harvalla suomalaiseen luterilaiseen tai uskonnottomien tahi muuta uskontoa tunnustavien kansalaisten valtaväestöön lukeutuvalla henkilöllä on juuri minkäänlaista tuntumaa ortodoksiseen kirkkomusiikkiin, sen muotoihin ja perinteisiin. Oma kontaktinikin on syntynyt pääasiassa muutaman teoksen sekä muutamien konserttien ja levytysten pohjalta.

Lauri Mäntysaaren kuorosävellys Vigilia kaksinkertaistaa suomalaisten vigilioiden lukumäärän; edellisen on tunnetusti Einojuhani Rautavaaran kynästä. Mäntysaaren sävelkielen voisin tässä teoksessa sanoa sijoittuvan lähemmäs tonaalisuutta kuin mitään kokeellista tai jälkisarjallisuuteen viittaavaa sävellystapaa.

Mäntysaari onnistuu virittämään musiikkinsa perinteen ja uuden, omintakeisen ilmaisunsa välille. Olennaista on siirtymän kirjoittaminen – säveltäjä ei juurikaan asettele asioita vastakkain, törmäyskurssille, vaan nivoo ne eri tavoin toisiinsa, ja esimerkiksi harmonian tihenemisestä kolmisoinnusta lähes klusteriin syntyy orgaaninen prosessi.

Siltä osin, kuin ortodoksista kirkkomusiikkia tunnen, homogeenisen sointusatsin, siis ihan tavanmukaisten tonaalisuuden puitteissa liikkuvien sointujen yhdisteleminen vaikuttaa tapahtuvan hieman erilaisin säännöin kuin länsimaisessa koraalissa; viittaan ennen kaikkea rinnakkaisintervallien käyttöön.

Suuren skaalan polyfonia puolestaan ei ole aivan tavanomaista ortodoksisessa musiikissa. Niinpä Mäntysaarikin käyttää sitä hyvin pienessä mittakaavassa ja tarkoin annosteltuna tehokeinona – ei siis mitään fuugia, kaanoneita tai sen sellaisia. Eniten tilaa polyfonia saa Vigilian jälkipuoliskon osassa Jumalansynnyttäjän kiitosvirsi, joka tältä osin huipentaa koko teoksen.

Musiikin kompleksisuus ylimalkaan lisääntyy teoksen loppua kohti. Harmonia tiivistyy loppupuolen Suuressa ylistysveisussa, ja teoksen päättävässä Loppusiunauksessa rytmiikkakin on riemukkaan kirjavaa.

Vigilia on ennen kaikkea kuoroteos, mutta solisteillakin on suurta sanottavaa – etenkin tenorisolisti toimii monin kohdin eräänlaisessa esilaulajan roolissa. Säveltäjä käyttää kuoroilmaisua paletin leveydeltä, esimerkiksi puhekuorolla on iso asema. Huomion arvoista on myös mikrointervallien hienovarainen hyödyntäminen.

Teos asettaa etenkin kuoron bassoille aimo haasteen: jotta erinäiset soinnut kuulostaisivat erityisen meheviltä, vaaditaan resursseja kontraoktaavia myöten. Ihmisääni on kuitenkin merkillinen instrumentti: vaikka laulajan ääniala olisikin baritoni, kurkussa voi hyvinkin olla rahkeet niin matalien sävelten tuottamiseen, että varsinaisella bassolaulajakin on hankaluuksia.

Key Ensemble sai kaiken kuulostamaan täyteläiseltä ja mehevältä. Tuttuun tapaan balanssi on mitä mainioin ja rytminen eksaktius parasta laatua. Teoksen levyttämistä ajatellen joitakin alukkeita pitäisi ehkä vielä hioa.

Paitsi säveltäjä Lauri Mäntysaarelle myös kuoronjohtaja Teemu Honkaselle tämä oli iso sulka hattuun. Maininnan ansaitsevat myös isoimpien soolo-osuuksien laulajat, tenori Teemu Mustonen ja sopraano Maikki Säikkä.

 

                                                                 MATTI LEHTONEN

Ankarat ajat, siunatut soinnit

 

Markku Hietaharju, urut, Turun tuomiokirkossa 26.2.2022. Bach, Reubke.

Ukrainan sodan puhkeaminen keräsi lauantai-iltapäivänä tuhatpäisen joukon mielenosoittajia Tuomiokirkolle. Itse en kyennyt osallistumaan, mutta valokuvien, videoiden ja paikalla olleiden todistajanlausuntojen mukaan tunnelma ollut sekä kiihkeä että harras. Joka tapauksessa Venäjän hyökkäys on koskettanut suomalaisiakin syvältä.

Markku Hietaharjun urkukonsertti samaisena iltana ei tietääkseni liittynyt suorasti edelliseen, mutta samat tunnot leijailivat yhä Domin nurkilla: jokusia mielenosoituksessa käytettyjä plakaatteja oli yhä kirkon rappusilla, ja muutamia asiaan liittyviä keskusteluja oi yhä käynnissä parin ihmisen ryhmissä.

Johann Sebastian Bachin musiikki on aina erinomainen konsti aloittaa urkukonsertti, olivatpa tunnelmat sitten surevat, toiveikkaat tai voitonvarmat.

Nyt kuullut Bach-numerot edustavat mittasuhteiltaan monumenttiluokkaa. Kiila-lisänimellä tunnetun suurenmoisen preludin ja fuugan BWC 548 Hietaharju soitti huomattavan pidättyvästi; tarkoitan lähinnä rekisteröintiratkaisuja, sillä tempon osalta hän ei todellakaan pitänyt lamppua vakan alla niissä taitteissa, joissa rivakkaa vauhtia tarvitaan.

Triosonaatti BWV 526 on syvällisyydessään saman kokoluokan kappale, joskin sisäänpäin kiertyvä, introvertti, ja Hietaharju soitti sen mitä suurimmalla pieteetillä teoksen osien luonnetta kunnioittaen.

Konsertti päättyi samaiseen Julius Reubken 94. psalmiin perustuvaan sonaattiin, jonka Jimi Järvinen soitti samoilla uruilla kaksi viikkoa aiemmin, mikä tarjoaa kiinnostavan vertailukohdan.

Siinä missä nuori Järvinen häikäisi, suorastaan hämmensi tulkintansa tehoilla, joita lienee lupa pitää hieman ekstravagantteina, Hietaharju teki sen toisin, ja hänen esitystään voikin sanoa tasapainoiseksi, hillityksi, klassiseksi.

Hietaharjun arsenaaliin toki kuuluu teknistä taituruutta briljanssiin asti, mutta hän käytti tuota asetta maltillisemmin annosteltuna. Myös volyymilla ja soinnilla herkuttelun hän säästi hamaan teoksen loppuun, ja silloin tuo siunattu jylinä täyttikin Domin joka sopen.

 

                                                                                       MATTI LEHTONEN

Jytinää kaikin maustein

 Jimi Järvinen, urut Turun tuomiokirkossa 12.2.2022, mm. Julius Reubke, Pierre Cochreau, Henri Mulet.

Jimi Järvinen esitteli ansiokkaasti urkutaiteen ekstroverteinta laitaa konsertissaan Turun tuomiokirkon Katedraali soi! -viikolla. Suuret katedraaliurut pitävät sisällään arvaamattomat ilmaisuvarat tuskin kuultavissa olevasta huokauksesta kuuloaistin huumaavaan jylinään, jonka rinnalla moni rock-alan yrittäjäkin jää kakkoseksi – nimenomaan tämän kontrastin takia.

Nuoren urkuri tekninen taituruus on hämmentävä. Teos toisensa jälkeen osoitti, millaisiin tempoihin hän kykenee kuin leikiten, puhuttiinpa sitten jalkion tai sormioiden juoksutuksista tai mistä hyvänsä huikeasta lennokkuudesta. Järvistä eivät myöskään pidätelleet kirkkomusiikkia niin usein hillitsevät sovinnaisuuden pidäkkeet, ”ettei vain kukaan pane pahakseen”.

Hyvä niin – kirkossa on katto korkealla, joskaan seinien leveydestä en aina ole yhtä varma.

Joka tapauksessa Jimi Järvisen tekniset valmiuden ja soinnilliset ideat saivat mieleenpainuvan toteutuksen – soinnillista ja satsillista fantasiaa ei puuttunut. Volyymista puhumattakaan.

Suuri osa musiikin kautta tulkituista Raamatun psalmeista liittyvät ylistykseen ja armonpyyntöihin, kuten psalmit 23 ja 130. Mutta Reubken (1834-58) sonaattinsa pohjaksi valitsema psalmi 94 on toista maata: se huokuu kostoa, armottomuutta ja ankaruutta. Ja sävellys tietenkin sitä myöten, eikä esityksestäkään puuttunut dramatiikkaa eikä kiivautta.

Järvisen ohjelmassa seurasi improvisaatio annetusta teemasta, jonka urkuri aloitti sangen sensuellisti, mutta päätyi lopulta remakkaan versioon Muistoja Pohjolasta –marssista. Urkumusiikki kaipaa alituisesti ripauksen huumoria.

Cochreaun (1924-84) Boléro sisälsi urkujen lisäksi myös kaksi stemmaa lyömäsoittajille, soittajina Tomi Salo ja Aki Riihimäki. Kappale sinänsä on hauska uudisversio Ravelin vastaavasta, pitkähkö tosin.

Ohjelman lopuksi Järvinen soitti Henri Mulet’n (1878-1967) kappaleen Tu es Petra, jossa soittaja vielä uudelleen alleviivasi huikeaa soittoteknistä osaamistaan ja urkujen soinnin säihkyviä, loisteliaita ja silkalla volyymillakin vavisuttavia mahdollisuuksia.

Ehkä tuonnempana nuori taituri valitsee ohjelmaan myös hillitympiä, mietiskeleviä sävyjä. Se on myös urkujen arsenaalin puitteissa hyvä ratkaisu.

                                                                                       MATTI LEHTONEN

 

Suomalainen moderni klassikko vaikeuksien jälkeen ensi-iltaan

 Joonas Kokkosen Viimeiset kiusaukset Jyväskylän oopperan esityksenä 3.2.2022.

Esittäjiä on satakunta henkilöä, yleisössä kaksikymmentä – tilanne on varovasti sanottuna absurdi.

Mutta absurdeihin tilanteisiin on jo totuttu ellei suorastaan turruttu. Pandemia on saanut koko yhteiskunnan – jos ei aivan polvilleen, niin ainakin tiukkaan niskalenkkiin. Ja rankimmin tästä on kärsinyt kulttuuriala.

Jyväskylän Ooppera sai lopulta punnerretuksi Joonas Kokkosen Viimeiset kiusaukset ensi-iltaansa, ja toki se kannatti, kaikesta huolimatta

Unta ja totta

Paavo Ruotsalainen on kuolemaisillaan. Viimeisinä hetkinään hän käy houreen kaltaisessa unessa läpi elämänsä keskeisiä tilanteita, kuten rakkauden, pojan kuoleman, saarnamatkat, hallan aiheuttaman kurjuuden ja niin edelleen – hiukan samaan tapaan kuin Tristan Wagnerin oopperan viimeisessä näytöksessä.

Teoksen äänimaisema on rakennettu nokkelasti ja sangen toimivasti siten, että todellisuuden tapahtumat esitetään puhuen, unet laulaen.

Viimeiset kiusaukset edustaa Kokkosen tuotannon uusromanttista kautta, joka perustuu pääasiassa kolmisointuharmonioihin sekä selkeisiin rytmi- ja melodiahahmoihin. Solistien osuudet ovat äänityypin mukaisesti idiomaattista laulettavaa. Orkesterin käyttäjänä säveltäjä pitäytyy asiallisissa raameissa, mutta sangen iskeviä tehoja hän kyllä saa aikaan.

Tarkkuutta henkilöohjaukseen

Ohjaaja Mirva Koivukankaan, lavastaja Antti Silvennoisen ja pukusuunnittelija Outi Kaltiokummun rakentama näyttötoteutus on sanalla sanoen perinteinen. Vaateparret edustavat köyhälistön elämänpiiriä, näkymät koostuvat vanhasta, virttyneestä puusta.

Näyttämön näkymä on kiinnostavimmillaan taitteissa, joissa irrottaudutaan selvimmin realismista, esimerkiksi toisen näytöksen Paavon monologissa, jonka taustana siintävä tähtitaivas antaa kohtaukselle suorastaan kosmista ulottuvuutta. Myös idea, jossa näyttämön katosta riippuu puun juuria, oli kiehtova, mietityttävä.

Ohjaus on parhaimmillaan joukkokohtauksissa, joiden dynamiikka Osku Heiskasen koreografialla terästettynä oli parhaimmillaan suorastaan sähköistävä. Kuoron laulajien toiminnalla oli kussakin kohtauksessa selkeä funktio, liikkeet ja eleet merkitsivät jotakin ja johtivat johonkin toiseen.

Valitettavasti samaa ei voi sanoa täysimääräisesti solistien henkilöohjauksesta. Ennen kaikkea Paavon jättiläisroolin esittäjä, basso Mika Kares olisi kaivannut lavatyönsä tueksi vahvempaa ohjausta – nyt suoritus oli tältä osin turhan monessa kohdassa päämäärättömän oloista edestakaisin kävelyä.

Onnistunut puvustus

Paavo on näyttämöllä harmaissaan – hän on ehkä jonkinlainen Mr. Nobody -, mutta seppä Högmanin, Riitan ja Juhanan puvut viittasivat toisaalle: Juhanan punainen vaatetus edustaa tulta ja henkeä, ehkä myös verta. Riitan vaaleat pukimet puolestaan liittyvät puhtauteen, seesteisyyteen – siinä missä Paavo kilvoittelee kiusaustensa kanssa, Riitta vaikuttaa jo saavuttaneen rauhan.

Jaakko Högman tuo vaatetusta myöten teoksen henkilöhahmona mieleen Johannes Kastajan – hänellä on tarvittava viisaus ja vakaumus, mutta kutsumus puuttuu. Sen sijaan julistajan tehtävä lankeaa Paavolle, jolla ei ole Högmanin kaltaista vakautta vaan sen sijaan sisäinen palo; hänet on ”kutsuttu”.

Laulajat tehtävän tasalla

Mika Kares lauloi hienosti, esimerkiksi Paavon suuret monologit edustivat huippukvaliteettia. Riitan niinikään mittava osuus oli Johanna Rusasen käsissä, ja hän oli tehtävänsä kanssa sinut – onhan hänellä roolista jo aiempaa kokemustakin. Joska Lehtinen pariskunnan pojan, Juhanan roolissa oli nuorekas ja energinen niin ääneltään kuin habitukseltaan.

Petri Lindroosin seppä Högmanissa oli syvää yksivakautta ja rauhaa. Kolmen naisen ja kolmen miehen tehtävät ovat kaikki isoja rooleja, kaikki erinomaisesti miehitettyjä.

Kapellimestari Ville Matvejeffin näkemys Kokkosen sävelkielestä oli looginen ja huolellisesti punnittu ja Jyväskylä Sinfonia toteutti sen mainiosti. Noora Määtän valmentama kuoro teki vakuuttavaa jälkeä.

 

                                                                 MATTI LEHTONEN

 

Joulun parasta musiikkia

 Johann Sebastian Bachin Jouluoratorio, kantaatit I – III Martin kirkossa 18.12.2021. Key Ensemble, Käsinpoimintaorkesteri. Teemu Honkanen, kapellimestari; Heikki Rainio, evankelista; Maikki Säikkä ja Nathalia Hyvänen Kanerva, sopraano; Sanna Kola, altto; Teemu Mustonen, tenori; Johann Tilli, basso.

No saatiinhan Turkuunkin täksi jouluksi suuren kirkkomusiikkiteoksen esitys! Ainahan sen ei tietenkään tarvitse olla juuri Bachin Jouluoratorio – vaihtoehtoja on kyllä yllin kyllin – vaikka kummastipa juuri tuo teos puoltaa paikkaansa ja säilyttää keskeisen asemansa.

Edellisen kerran sama teos kuultiin Turussa parikymmentä vuotta sitten. Äänessä olivat Turun linnan kamarikuoro ja TFO, kapellimestarina Juha Kangas ja paikkana Mikaelinkirkko. Samoin kuin nyt, teos kuultiin perinteiseen tapaan kahdessa osassa.

Mutta tilaa olisi vaikka miten monelle teokselle – miten olisi vaikka jokin monikuoroinen mestariteos historian hämäristä tai jokin 1900-luvun aikaansaannoksista? Tai yhdistelmä molemmista?

Huimat tempot

Teemu Honkanen piti nyt kuullussa esityksessä rapsakkaa vauhtia yllä – kolmen kantaatin läpiviemiseen meni jokseenkin tarkkaan 82 minuuttia, ja kun vielä lasketaan kantaattien väliset lyhyet tauot, tulkinnan voi todeta olleen ihan sieltä kipakoimmasta päästä.

Lujimmille noissa tempoissa joutuu kuoro, puhutaanpa sitten lauluteknisistä seikoista taikka polyfonian selkeydestä. Key Ensemblellä toki on kyllin kompetenssia tämänkin haasteen selättämiseen.

Riuska tempo on tietenkin avain myös tyylilliseen asianmukaisuuteen kokonaisuudessaan. Laulutapa on pidettävä keveänä, musiikin fraasit lennokkaina. Paatosta ja pönäkkyyttä on kartettava.

Kuoron ja Käsinpoimintaorkesterin musisointi oli lennokasta ja riittävän tarkkaa jopa kolmoskantaatin päätösosan huimapäisessä vauhdissa.

Solisteja omista riveistä

Esityksen solisteiksi oli nostettu kuoron omia laulajia, mikä hienona ratkaisuna merkille pantakoon. Eniten laulettavaa oratorion alkupuoliskolla on alttosolistilla. Sanna Kola oli sinut tehtävän kanssa, kauniisti ja levollisesti fraseerattua musisointia. Sopraanon osuus ei ole yhtä laaja, mutta Maikki Säikkä lauloi sen juuri kuten pitikin. Enkelin pienen osuuden esitti Nathalia Hyvärinen Kanerva.

Tenorin huippuvaikea aaria Frohe Hirten kysyy oikeastaan ihan barokkispesialistia, ja Teemu Mustonen suoriutui numerosta oikein tyylikkäästi. Basso Johann Tillin ääni jymisi jylhää auktoriteetia. Sadoissa evankelistantehtävissä rutinoitunut Heikki Rainio tipahti yllättävästi kertaalleen kokonaan kärryiltä, muilta osin esitys oli tuttua kvaliteettia.

Jouluoratorion esitys kuuluu olevan Teemu Honkasen viimeinen produktio Keyn taiteellisena johtajana. Hyvin hän on työssään onnistunut: Turkuun on saatu ammattitason laulajisto, joka kapasiteetti venyy kaikkeen kuoromusiikkiin vanhasta kaikkein uusimpaan. Haastavatkin konserttiohjelmat valmistuvat niin nopeasti, että konsertointifrekvenssi on huima.

Samalla kun jäämme odottelemaan oratorion jälkipuoliskoa toisena uudenvuodenpäivänä, odotamme myös uuden kuoromestarin astumista kookkaisiin saappaisiin. Hyvää joulua!

                                                                                       MATTI LEHTONEN